Hyvistä teoista ja niiden vastaanottamisesta

Minusta lakaa tuntua, että minun pitäisi kirjoittaa tapahtumista tai tekemisistäni ja keskityn vain hölisemään asioista kuten kieli tai Glee. Tekniikalla, ketä kiinnostaa. No tämä menee ehkä hitusen tapahtumiin, mutta huimasti enemmän turhaan pölinään. Antakaa se sitten anteeksi tai jääkää odottamaan, että saan jotain oikeaa tehdyksi.

Minä haluan omistaa blogitekstin hyville teoille. Eivätkö kaikki tee joskus jotain hyvää ilman mitään järkevää syytä? Samoin joskus elämmässä tapahtuu se ihana tunne, että hyvä kiertää ja joku tuntematon ilman mitään loogista perustelua tekee sinulle jotain kilttiä. Kuitenkaan tuleeko sitä koskaan miettineeksi, mitä maksaa palkaksi siitä, että saa joltain odottamattoman lahjan?

Toronto on täynnä katusoittajia tai kerjureita. Jos oikeasti olisi helläsydäminen ja antaisi kaikille kolikon, niin nälkäänhän sitä kuolisi. Kuitenkin pari viikkoa sitten olin metrolla menossa töihin ja seuraavalla pysäkillä metroon nousi noin kolmekymppinen mies. Metro kolisee ja kalisee, ihmiset juttelevat ja melua riittää. Kuitenkin tämä mies alkoi hyvin kiihtyneenä pitää puhetta aiheesta, josta en todellakaan saanut selvää. Ainoa selkeä kohta oli: "Jos voisitte siis antaa minulle rahaa." Samalla hetkellä, kun mies sanoi tämän myös monien kiinnostus lopahti. He olivat kuulleet näitä puheita tarpeeksi elämänsä aikana. No mies jatkoi epäselvästi jotain tyylillä: "Eikö oikeasti kukaan? No ei sitten." Sitten tyyppi vain jäi mököttämään.

Kuitenkin minä aloin ajatella, että mies tuntui aidosti olevan suunniltaan. En edelleenkään tiedä, mikä oli se kohde, johon hän rahaa niin kipeästi tarvitsi. Ties vaikka olisi huutanut siellä, että: "Kaipaan kaljaa, perkele!" Aloin ajatella, miten epätoivoisessa tilanteessa, minä olisin jos jotain tapahtuisi ja tarvitsisin pikaisesti parikymppiä vaikkapa kyytiin kotikaupunkiini Kemistä Ouluun. Eivät ihmiset helpolla auta ja joskus voin olla tuon miehen roolissa. Kaivoin siis lompakostani dollarin. Lähtiessäni huomasin, että eräs toinen nainenkin oli tehnyt saman.

Annoimme ne siis miehelle juuri lähtiessämme. Mitä ajattelette, että saimme mieheltä. Lämmintä kättä? Halauksen? Hyvä kun ei sylkäissyt päälle.Toivottavasti se toinen nainen ehti lähteä hieman minua ennen ja ei kuullut. Se mies nimittäin pilasi päiväni mutisemalla: "Vaunussa on varmaan 100 ihmistä ja minä saan kaksi dollaria."

Dollari ei ole iso raha. Se on vain 70 senttiä. Kuitenkin minä olisin voinut käyttää sen toisin. Tänään ostin dollarilla valmisaterian evääksi töihin. Eilen kolme kevätkäärylettä yhteishintaan 1 dollari. Sillä saa herkullisen suklaakeksin, joka olisi maistunut makealle raskaan työpäivän jälkeen. Se ei ole iso raha, mutta se oli minun rahani. Olisin voinut käyttää sen toisinkin.

Tämä ruoka maksoi minulle 1.70 dollaria.

 Minä olin niin pettynyt ja vihainen. Minä kuvittelin, että minulle oltaisiin kiitollinen. Tiedän, että se, mitä hän joutui tekemään oli varmasti turhauttavaa, mutta silti. Oliko siinä samalla pakko loukata niitä kahta ihmistä niistä kaikista, jotka uskoivat, että ihmistä hädässä kannattaa auttaa? Seuraavalla kerralla avun antaminen on vaikeampaa, kun muistan tämän tapauksen. Tuskinpa myöskään niiden muiden ihmisten halu auttaa ainakaan kasvoi.

Kuitenkin sitten kohtasin hetken, jolloin piti päättää antaako toisen ihmisen nauttia hyvänä ihmisenä olemisesta vaikka hieman turhauttaisikin. Olin menossa Saint. Lawrencin markettiin.

Spoiler alert: Pääsin jopa perille saakka.

  Menin siis Metroasemaa kohti ja jäin odottamaan liikennevalojen vaihtumista. Tien toiselta puolella bussi pysähtyy ja huiskuttaa minulle. Nämä liikennevalot ovat idioottimaiset. Niiden vaihtuminen kestää ikuisuuden. Kuitenkin koko sen ajan bussi jököttää paikallaan ja bussikuski viitto minulle vain, että paina sitä nappia. Olin jo painanut ja viimeinkin valot vaihtuivat. Ylitin tien ja bussi avasi minulle ovensa. Se kuski oikeasti odotti naurettavan kauan minua, joka oikeasti en ollut edes tulossa siihen bussiin. Se meni täysin vastakkaiseen suuntaan, mihin minun piti mennä, mutta en minä voinut olla menemättä siihen. Kuinka usein yksikään bussikuski oikeasti on näin ihana? Hyvin hämmentyneenä sitteen istuin bussissa kaksi asemaväliä, jonka jälkeen siitä kävelin läheiselle metroasemalle. Jouduin ajamaan metrolla yhden pysäkinvälin pidempään kuin olin suunnitellut, mutta se ei haitannut. Bussikuski oli tehnyt oloni niin hyväksi kiltteydellään ja toivon, että hänelle jäi hyvä mieli käytöksestään. Hän ei saanut koskaan tietää, että oli oikeastaan vain haitannut matkaani, mutta kuitenkin pelastanut uskoni ihmisiin.