Järki vastaan tunteet

Kertokaapas minulle ihmiset, jos joku osaa matematiikkaa loistavasti, onko sääli jos hän ryhtyy maalariksi, joka on työssään vain keskivertainen? Entä ne ihmiset taas, jotka ovat näyttelijöitä jokaista veripisaraansa myöten, mutta menevät sihteereiksi, onko heidän valintansa menetys monille?

Minä rakastan opiskella diabeteksesta ja sairaalamaailma kiehtoo minua. Kuitenkin sain juuri sisätautien hoitotyön kurssinumeron ja pääsin vain rimaa hipoen lävitse. Onneksi tässä kokeessa ei kysytty paljon diabeteksesta, niin maineeni säilyi edes hieman, mutta silti. Taidot, joita tarvitaan sairaalamaailmassa ovat usein tarkkoja ja hoitajilta vaaditaan kiireellisiä voimakkaita päätöksiä. Minä en välttämättä ole oikea hoitaja siihen. En tee asioita niin huolellisesti tai tarkasti, kuin minun pitäisi enkä hyväksy sääntöä ennen kuin ymmärrän, miksi sääntö on tehty. Mutta minä viihdyn sairaalassa. Minusta oli ihanaa aloittaa nyt sairaalaharjoittelu.

Sairaalat ovat jänniä <3

Sitten taas vastaavasti päihdetyön pisteet tulivat. Sain 4/5 ja myönnän, että olisin voinut panostaa enemmänkin. Toisinsanoen päihde/mielenterveystyö ei aiheuta minulle ongelmia paljoakaan. Päihdetyö ja mielenterveystyö ovat monimutkaisempia ja omalla tavallaan mielenkiintoisia. Niitä katsotaan monesta eri näkökulmasta eikä aina oikeita tai yksinkertaisia ratkaisuja edes ole.

Tiedän, että tällainen hoitotyö on minun vahvuuteni. Osaan tulla toimeen monien erilaisten ihmisten kanssa ja hoitaa heitä kokonaisvaltaisesti. Olen myös kärsivällinen ja peitän ärtymykseni kohtalaisen hyvin jos vain tahdon. Sopisin kaikin puolin mielenterveystyöhön parhaiten. Se ei ole niin tarkkaa ja kliinistä, kuin työ sisätautien osastoilla. Mutta minä tahtoisin erikoistua sisätauteihin. Tahtoisin oppia lisää diabeteksesta ja muista fyysisistä sairauksista ja lähteä sairaalaan töihin. Mutta kannattaako minun? Vai kannattaisiko minun erikoistua alaan, jossa olisin hyvä, mutta jota en ehkä jaksaisi? Mielenterveystyössä hoitosuhteet voivat kestää vuosia ja olla mahdollisesti hyvin soutaa-huopaa laatua. En tiedä tahdonko tehdä sellaista työtä, vaikka tiedän kykeneväni siihen.

Tällainen minusta tulee kuitenkin...ihan varmasti, ei helkutti...

Joten mitä helkuttia elämässäni teen? Valitsenko suuntautumisen, jossa luultavasti tahtoisin työskennellä, vaiko suuntautumisen, johon kaikki loogiset merkit viittaavat? Argh, miksei maailma voi koskaan olla yksinkertainen paikka? Miksen minä voi olla hyvä tarkan tiedon omaksumisessa?

Syysväsymystä

Olen aina ollut suhteellisen outo opiskelija sillä minä nimittäin pidän opiskelusta. Kesäloma on aina ollut minulle hieman liian pitkä ja odotan innolla kouluvuoden alkamista. Nyt ensimmäistä kertaa elämässäni minun teki mieli sanoa ei vielä. Työssäkäyvät saattavat ihmetellä, mitä valitan. Kaksi ja puoli kuukautta lököilyä, eikö ole jo aika palata opiskelemaan. Kaksi ja puoli kuukautta ja minä helkutti kesälomaan verrattuna lomailen koulussa. No en aivan, kyllä koulukin osaa tehdä arjesta tappavan uuvuttavan.

Toisinaan opiskelijana olo on aivan sukasta. Se tarkoittaa sitä, että kouluvuoden aikana puurramme tuhottoman paljon tehtävien ja paperitöiden kimpussa. Yritämme ahtaa päähämme tietoa, koska helkutti tämä ei ole lukio ja oppimamme tieto oikeasti siirtyy käytäntöön. Kaikki tieto on yleensä tarpeellista ja aika ei vain riitä kaiken oppimiseen. Siis on pakko priorisoida ja mennä lähes lukematta johonkin tenttiin, koska panostaa toiseen. Muutaman kerran tilanteeni koulussa on hävettänyt minua. En halunnut sen menevät niin. Kuitenkin loppujen lopuksi olen pärjännyt.

Kaikista ärsyttävin asia koulussa on oikeastaan loman puute. Lomalla olemme nimittäin töissä, että meillä olisi varaa käydä koulua ja jopa elää. Silloin kun on töissä on oikeasti aivan puhki. Sitten vielä kesäkurssit ja opinnäytetyö. Loma menee siivillä ja työt eivät vain valmistu. Ja yhdeksän tunnin työpäivän jälkeen istun olohuoneen sohvalla potemassa syyllisyyttä, koska en jaksa tehdä kouluhommia. Ei sen pitäisi mennä näin.

Ja sitten harjoittelut. Rakastan niitä ja arvostan sitä, että minulle annetaan mahdollisuus oppia käytännön kentällä. Kuitenkin niiden aikana ei vain ole elämää. Sitä tekee täyttä työviikkoa ja paperihommia kouluun eikä siitä makseta edes palkkaa. Täytyy olla hullu jos lähtee opiskelijaksi. Toisinaan toivoisin olevani jo valmistunut. Silloin sitä voisi mennä töihin ja työvuoron päätyttyä tulla kotiin. Voisi laittaa television päälle ja olla vapaalla syyllisyyttä tuntematta.

Olen tosiaan vaihtanut koulussa nyt ryhmää ja minun on aina hieman raskasta sopeutua uuteen joukkoon. Vaikeammaksi vielä tekee se, että olen oikeasti väsynyt ja kyllästynyt  kesän jälkeen. Minulla oli porukka, jonka kanssa viihdyin. Tunsin, että minua kunnioitettiin ja pidettiin tärkeänä osana ryhmää. En sano, etteikö tämä ryhmä olisi mukava, suurimmalta osalta he ovat todella ihania. Minusta tuntuu vain, etten jaksa edes ajatella heihin kunnolla tutustumista. Uudet nimet, uudet kasvot, muistan miten viimeksi huomasin vasta pitkän ajan päästä, että eräs ryhmäläiseni oli oikeasti mukava, vaikka hänestä sai aluksi todella negatiivisen kuvan. Miten kauan minun pitää olla tässä ryhmässä ennen kuin sama tapahtuu? Vai oliko se edellinen kerta poikkeus? En vain jaksa edes ajatella, että se sama työmäärä ja asenteen muuttaminen tapahtuisi jälleen.

Kaiken lisäksi olen tuutori ja oppilaskunnan hallituksessa. Uudet opiskelijat tulevat eikä minulla ole edes voimia stressata siitä, että heitä pitäisi auttaa. Onhan se väärin heitä kohtaan, mutta minä en vain jaksa. Tuntuu kuin minua revittäisiin kymmeneen eri suuntaan samaan aikaan. Opinnäytetyön suunnitelman pitäisi periaatteessa olla jo valmis, hei huomenna on tentti, pitäisikö heittää keikkaa viikonloppuisin, harjoittelu alkaa kahden viikon päästä, pitäisi tehdä kaksi esseetä ja CV, muistitko ne bileet joitten järjestäminen on tuutoreiden vastuulla. Sitten ihmiset kysyvät, miksen ole facebookissa aktiivinen. Luoja jos siellä ollessanikin löytäisin lisää tekemistä. Tämä riittää minulle.

PS: Minua hävettää laittaa tällainen valituskirjoitus tänne. En minä ole missään masennuksen syövereissä ja tiedän, että tämä on vain yksi vaihe koulutusta. Tiedän, että kyllä tämä tästä...mutta on tämä sukasta