Ei ihan liian helppoa...mutta melkein

Olen nyt hitaasti, mutta epävarmasti tehnyt muuttoa kohti pientä uljasta Kemiä päin. Koko ajan kaikki on ollut jotenkin epärealistisen helppoa. Pääsykoe meni oikeastaan loistavasti. Ei siksi, että siltä tuntuisi, vaan sain 97/100 pisteestä eli heittäen sisään. Asunnon menin vain kysymään ja pienen kiertelyn jälkeen olin jo kirjoittamassa vuokrasopimusta. Missä ovat esteet? Missä byrokratian limaiset lonkerot viipyvät? Tämän ei kuulu mennä näin yksinkertaisesti ja helposti.

Panin kaiken toivoni opintotukeen. Se on sellainen asia, jonka kaiken logiikan mukaan pitäisi olla mahdotonta saada. Sehän on suoraan sanottuna rahan kerjäämistä eikä kukaan halua antaa rahaa. Kuitenkin jos omistaa nettipankkitunnukset koko hakemuksen voi tehdä netissä...jonottamatta...tuskailematta mahdollisesti inhottavaa työntekijää...yksinkertaisesti sanottuna helposti. No koska olin unohtanut, että olin jo vaihtanut nettipankkitunnuksieni salasanan niin sain koko tilini jumiin. Näin tuli siis ensimmäinen este ja ajattelin, että tämän sotkun setvimiseen menee koko elämä.

Pelolla astelin siis pankkiin seuraavana päivänä ja vikisin virheestäni. Siellä ystävällinen virkailija vain nyökkäsi, pyysi henkkareita ja muutamalla klikkauksella homma oli selvä. Eihän tuo ollut edes kunnon este. Ei syyllistämistä, moraalisaarnoja tai viikkojen odotusta. Hyvä ihme olin ainoa asiakas, eli ei tarvinnut edes jonottaa.

Sitten kun tein pahaista opintotukihakemusta löysin kohdan "Oletko tehnyt jo osoitteenmuutoksen?". Paniikissa hermostuin, että tuokinko muka pitäisi tehdä ja äiti vain tokaisi, että sen voi tehdä nopeasti netissä. Toisella välilehdellä siis vaihdoin kotikuntani kymmenessä minuutissa ja sen jälkeen tyytyväisenä sain laittaa kyllä-kohtaan raksin pahaan kysymykseen. Kun koko höskä sitten oli valmis niin minulle tuli tieto, että minun pitää kuljettaa jokin paperi Kemiin. Turhauttavaa ja luultavasti ongelmallista.

Nyt eilen kävimme kemissä hakemassa asuntoni avaimet ja ei, se ei ollut vaikeaa. En edes allekirjoittanut mitään. Nainen vain huikkasi, että olinkin jo hoitanut paperisi valmiiksi, että tässä avaimesi. Tässä ne ihan oikeasti ovat. Eivätkö olekin nätit?

Sitten kun tulimme asunnolle tuli ensimmäinen SUURI ongelma. Huomasimme, että jääkaappi ei toimi. Soitin suivaantuneena randomnumeroon, joka löytyi vuokrasopimuksesta. Sieltä minut ohjattiin toiseen randomnumeroon, jossa oli ruuhka ja tietyin väliajoin rauhallinen naisääni toisti, että linjalla on tällä hetkellä ruuhka. Lieskat ja hiilihangot eivät varmasti kuulu helvetin sisustukseen, mutta sellainen hissimusiikki ja nainen ovat varmasti vakiopiirteitä. Kunnes viimein minulle vastattiin sieltä nainen sanoi, että korjauspalvelun miehet soittavat minulle hetken päästä. Sitten suurin yllätys. Hetken päästä ne oikeasti soittivat. Vartissa eli 15 minuutissa, ei 15 tunnissa vaan minuutissa, he olivat paikalla ja siinä paikanpäällä totesivat, että jokin osa oli rikki. Sitten ne korjasivat sen! Ei traumoja, laskuja tai ongelmia vaan nätisti huriseva jääkaappi.

Lähtiessä veimme kelalle jo aikaisemmin mainitun paperin ja pikkukaupungin hyvät puolet nousivat esille. Yksi ihminen jonossa ennen minua. Alle vartin jonotus. Absurdia. Sitten se nainen katsoi paperia, otti kopion ja se oli siinä. Maailmahan on oikeasti mennyt raiteiltaan. Kaikki näyttää toimivan.

Miten niin monimutkaista

En oikeastaan tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Aina lapsesta saakka kaikki on vaikeutunut aina vähitellen. Nyt heitetään filosofista soopaa: "Elämä on kuin suuri tai ainakin kolmiuloitteinen Mario-peli. Taso tasolta etenemme kohti suurta Bowser-taistelua kunnes peli loppuu." (Jos filosofia ois ollu lukiossa tällaista olisin ehkä jaksanut kuunnella, mutta ei. Mehän kuorimme omenoita päässämme.) Yläkoulussa kirosi sitä, ettei tajunnut miten helppoa alakoulussa oli ollut. Lukiossa kirosi yläkoulun ja en edes epäile ettenkö kiroaisi lukion helppoutta ammattikorkeakouluun verrattuna. Kuitenkin ottaen huomioon, että oppiaineet tulevat olemaan vaativia, niin eikö ole idioottimaista tehdä myös kaikista järjestelyistä hieman monimutkaisia.

En ole edes aloittanut koko koulua vielä ja minulla on jo kasa idioottimaisia epäloogisuuksia.

1. Meillä on eri lukujärjestys joka ikinen naurettava viikko. Tästä johtuen lukujärjestyksen oppiminen ulkoa on vain hieman vaikeaa.

2. Ryhmäni nimi on 5AMK38SH. Osaako kukaan arvata mitä se tarkoittaa? Minä en ainakaan.

3. Tuon ryhmän löytää "lukujärjestyksen"(Heittomerkit ihan asialliset. Se ei ollut lukujärjestys. Se oli sotkuisempi asia kuin minun huoneeni) osiosta luokat. Ymmärsin sen sanaksi luokkahuoneet, joten olen siis nyt mielestäni osa huonetta.

4. Kukaan ei ilmoittanut minulle mihin ryhmään kuulun. Kahdella ryhmällä oli ensimmäisenä aamuna uusien opiskelijoiden tapaaminen (Huomioikaa, että tajusin tämän vasta lähes puolentunnin tutkimisen jälkeen sekä äitini avustuksella) ja toisessa ryhmässä oli etäopiskelupäiviä. Toivon siis olevani tässä ryhmässä.

5. Jos ryhmien nimet ovat pitkiä, niin kurssitkin ovat saaneet osansa. Ensimmäisen päivän kurssin nimi on 52P001 Opiskelutaidot ja ammatillinen kasvu. Myöhemmin tulee kursseja kuten 52P008 Hoitotyön käyttäytymistieteellinen perusta, psykologia. Pyörin sitten käytävässä huutaen "Missä pidetään se viiskyt jotain x yks hoitotyön...tekemis...ei ajattelemis...käyttäytymis- HA MUISTIN!, tieteellinen perusta ehkä se liitty jotenki psykologiaan-kurssi?"

6. Liikuntaa. Meillä on liikuntaa. Hyvä ihme liikuntaa. Tämä ei kaipaa perusteluja. Liikuntaa.

7. Lukujärjestyksen mukaan meillä randomisti ei joskus olisi maanantaisin tai perjantaisin koulua.

8. Oppitunnit ovat parhaimmillaan neljän tunnin mittaisia. Pidetäänkö välissä kahvitaukoja?

9. Yhdellä kurssilla aineistoa näytti parhaimmillaan olevan viisi kirjaa. Kuvittelevatko ne meidän oikeasti olevan ahkeria?

10. Kieliä ei äikkää lukuunottamatta opiskella ensimmäisenä puolena vuotena. Ihan kuin mä jotain jostain ruotsista sen jälkeen edes muistaisin.

Tämä lista siis ennen koulun alkua. Katsotaan sitten millainen olo on kun koulu oikeasta alkaa.

Terve yksinäisyys

(Jos kuvan teksteistä ei saa selvää: Minulla on uusi positiivinen asenne elämään! Joka ei tule kestämään kauaa.)

Puhuttiin just kaverin kanssa puhelimessa ja tuli puheeksi yksin olo. Sillä on oikeasti raskasta koulussa, mut vapaa-ajallakin se tahtoo olla kavereitten kanssa tai istua gmailissa tai ropettamassa. Mä taas valmistuin lukiosta ja odotan nyt koulun alkua. Ai niin joo, pääsin Kemiin sairaanhoitajalinjalle. Kuitenkin meistä kahdesta mä oon se, joka ei jaksa koulun/töiden (kuurojen palvelukeskuksessa vapaaehtoisena) jälkeen tai ylipäätänsä netissä sosiaalisia kontakteja. Onko minussa jotain vikaa?

Minä yleensä haluan olla iloinen ja todella sosiaalinen ollessani liikenteessä. Kuitenkin se jollain tavalla väsyttää niin pahasti, että tuntuu väärältä, että minulta vaadittaisiin päivänsäteen esittämistä netissäkin. Nyt kaikki idiootit ajattelevat, että miksi sitten esität. Ole vain kuka olet. Suu kiinni. Minä en esitä. Jostain syystä vain olen ylipirteä muiden seurassa ja yhtäkkiä en enää jaksakkaan. Ei sitä voi tuosta vaan vaihtaa mielialaa joutumatta lääkitykseen. Silloin käydään ulkona kävelyllä mieluusti yksin tai päänsäryn kasvaessa esitetään.

Vieraittenkin käydessä tahdon käyttää koiran yleensä yksin ulkona. Kyllä minä nautin vieraiden seurasta, mutta kai minulla on oikeus edes kymmeneen minuuttiin omaa aikaa päivässä? Vietän sitten 23 tuntia ja 50 minuuttia menettämättä hermojani, mutta hyvä ihme antakaa minun olla tuntematta syyllisyyttä niistä kymmenestä minuutista.

Sain kaveriltani sen käsityksen, että minussa on jotain pielessä, koska en netissä jaksa olla sosiaalinen, mutta hei täällä minä olen. En usein, mutta kuitenkin. Jos minut tuntee, niin tulkaa kasvotusten tai puhelimella häiriköimään. Omasta mielestäni minussa ei ole mitään vikaa niin kauan kuin olen onnellinen ja sitä minä olen. Minulla on ihania ystäviä ja kaikki kunnossa ja jos jo pelkästään se etten vastaa roolipeliviesteihin tekee minusta huonon ihmisen niin haluaisin tietää onko maailmassa hyviä ihmisiä. Minun positiivinen elämänasenteeni ja ihmistensietokykyni on mitä on. Ottakaa tai jättäkää.

Sosionomiksi Iisalmeen (pääsykoe ohi!)

Eilen ensimmäinen pääsykoe ja nyt juuri siitä selvinneenä traumojani alan jakaa. Haen kolmeen eri paikkaan sairaanhoitajaksi (Kemiin, Iisalmeen ja Oulaisiin. Pikkupaikkakunnat<3) ja yhteen sosionomiksi (Iisalmeen). Koska valmistuin vasta nyt lukiosta tämä oli tietenkin ensimmäinen pääsykokeeni ikinä ja no sanotaanko, että pieni paniikki.

Päivä alkoi neljältä, jolloin heräsin. Ajankohdan huomioon ottaen areänä ja väsyneenä. Mikä loistava tapa aloittaa päivä. Viideltä lähdimme ajamaan Iisalmeen, jonne on kuitenkin yli 200km. Koska ruoka ei oikein maistunut lähdin onnellisena kokeeseen kahvikupillisen voimalla. Myönnetään, että päivällä oli hieman nälkä.

Nätisti sanottuna Iisalmi oli hieman ruma paikka, mutta ihmiset korvasivat sen miljoonakertaisesti. Jo sosionimiksi opiskeleva kertoi vinkkejä ja toivotti onnea ja muut kokelaat olivat ihania ihmisiä. Oli hyvin ristiriitainen olo, kun samalla toivoi heille hyvää ja samalla tahtoi itse saada opiskelupaikan.

Sitten itse kokeesta (luoja, tästä tulee pitkä merkintä). Hakijoita oli sinä päivänä n. 60 kpl (poikia oli 3...yllättävän paljon siis) ja seuraava päivänä saman verran, mutta itse olin ensimmäisen päivän hakijoita. Noin 30 valitaan oppilaitokseen.

Koe alkoi kirjallisella tehtävällä, jok muistutti hieman äidinkielen tekstitaidon koetta. Artikkeli, josta piti etsiä kolme tärkeintä sosiaalialan työssä olevaa peraatetta ja perustella miksi ne. Ei hajuakaan miten meni. Ärsyttävintä oli, että meille annettiin valkoinen A4-arkki, johon oli piirretty laatikko. Siihen sitten piti kirjoittaa vastaus. Rivit menivät hyvin...mielenkiintoisella tavalla. Kumitin ja kirjoitin uudestaan osat lauseista ainakin neljä kertaa ja lopputuloksena en edes itse saanut selvää tekstistäni. Aikaa oli tunti ja kesken ei saanut lähteä käymään missään.

Päivä jatkoi ryhmäkeskustelulla. Meille annettiin tilanne (tiivistettynä: Koululaiset lintsaa ekoja ja vikoja tunteja. Mitä pitäisi tehdä?) Vartti aikaa keskustella porukalla ja viimeisen viisiminuuttisen aikana pitäisi tehdä johtopäätös. Onnistuminen nyt riippuu aika pitkälle ryhmästä. Meillä oli pikkasen jäykkä ryhmä, mut kukaan ei tuntunut jäävän varjoon. Tämän jälkeen usean tunnin odotus, koska viimeinen osa (yksilöhaastattelu) oli jokaisella puolituntia ja no meitä oli 60. Itse jouduin odottamaan vain 3,5 tuntia.

Yksilöhaastattelu oli ehkä mielestäni kaikkein hauskin osuus. Olin saanut ruokaa ja jutellut tauotta ihmisten kanssa, etten joutuisi ajattelemaan jännitystä. Minua edeltävä haastateltava oli valittanut, että mieshaastattelija oli todella vakava. Otin tämän pieneksi haasteeksi ja päätin saada sen miehen hymyilemään vaikka väkipakolla. Joko ne haastattelijat vihasivat tai rakastivat minua, mutta sainpahan sen miehen hymyilemään vaikka vaikeaa olikin. HA! VOITTO! Otin koko haastattelun pikemminkin kannalta, että pidän hauskaan kuin, että kuolisin jännitykseen. Vaikka vastailin kysymyksiin yritin olla oma itseni ja pitää tilanteen kevyenä. Tulin kikattaen ulos sieltä ja jos he sitten inhosivatkin minua niin ainakin minulla oli hauskaa.

Nyt odottamaan tuloksia ja no valmistautumaan kahteen muuhun pääsykokeeseen.

1/2 ensimmäisestä YO:sta ohitse

Äidinkielen tekstitaidon YO oli ja meni omalla painollaan. Tuskinpa tuo numero nousee, mutta sainpahan kokea taas sen ihanan tunteen, kun opettaja antaa ne samat typerät ohjeet, jotka kaikki osaavat ulkoa. En edelleenkään ymmärrä miten kukaan pystyy lunttaamaan pitämällä avainnippua taskussa. Niin asiassa voisi olla järkeä, jos paikalla olisi monia ensikertalaisia. Meitä oli 19 kappaletta ja 17 meistä korotti numeroaan (vai kirjaintaan?).

Meillä oli käytettävissämme koko iso sali ja mikä onkaan loogisin ratkaisu sijoittaa meidät? Tietenkin yhteen suppuun ilman välejä, että opettajat voisivat puhua siitä, että me emme saa luntata vaikka olemmekin näin lähekkäin. Miksi ihmeessä meidät pistettiin lähekkäin? ISO SALI!

Aiheena oli avaruus ja normaaleja tekstitaidon tehtäviä. Analysoi laulun sanat ja mistä laulu kertoo

(Laulu täällä), miten tämä artikkeli on yksinkertaistettu jne. Sain koko jutun tehtyä kahteen ja puoleen tuntiin ja olin lopulta niin tylsistynyt, että jouduin käymään vessassa vain koska ei ollut muutakaan tekemistä. Aika säälittävää. No täytyy toivoa, että hyvin meni. Oikeastaan korotan tätä ainetta (Kasin tasosen sain) vaan, koska möhlin esseen viimeksi ja haluan tietää voinko kirjoittaa Sensoreiden (huomatkaa iso ja pilkkaava S-kirjain) mielestä hyvää esseetä.

Onnennumero 7

Juuri maantiedon opettaja ilmoitti, että sain kunniakkaan seiskan maantiedon kakkoskurssista. Ei kyllä parhainpia numeroitani, mutta viimeinen pakollinen kurssi on nyt ohi. Kun ottaa huomioon, että rakkaat kompensaatiopisteeni riittävät kaikista huonoinpaan arvosanaan ylioppilaskirjoituksista, joten tiivistettynä: Olen periaatteessa ylioppilas! Tällä hetkellä vain YO-huijaus estäisi lakin saannin ja jostain syystä en harkitse sitä.

Juhlan kunniaksi vietän ah niin normaalin päivän Oulu-lehtiä lajitellen ja kirjoituksiin lukien. Tuskin maltan odottaa.

Ai niin, esittäydyn

No voisin tietenkin kertoa jotain itsestäni. Koska rakastan nippelitietoa, niin mikä olisikaan parempi tapa esitellä itseni, kuin kertoa todella randomeja ja epäolennaisia asioita itsestäni.

• Oikea nimeni on Sonia, mutta olen käyttänyt nettinimeä Millie jo 7 vuotta.
• Käytän lähes aina eripaparisukkia.
• En osaa kunnolla yhdyssanojen käyttöä, joten en tiedä onko edellisessä kohdassa kirjoitusvirhe. Inhoan myös pilkkuja.
• Puhun paljon ja inhoan yksinäisyyttä.
• Olen Disney ja piirrettyfani...oikeasti.
• Kauhuelokuvissa pelkään pahislapsia/leluja ja kaikkea lapsuuteen viittaavaakaan.
• Pelkään kirvoja ja minulla on jäänyt lapsuuden traumat sellaisista tyttöjen irtopäistä, joita saa kammata ja meikata.

Tiedän, että minun ei olisi kuulunut

käyttää salamaa peilin edessä, mutta sainpahan

kerrankin pidellä ilmielävää sparklea kädessäni.

Ja näin se alkaa

Ihan liian pitkän suunnitteluajan jälkeen päätin sitten ottaa itseäni niskasta kiinni ja vihdoin ja viimein tehdä jonkinlaisen blogin. Kyllä, tämä on ensimmäiseni ja perinteisesti minä nyt mitään osaa, mutta hei, miksi siitä pitäisi stressiä saada? Onhan tässä oltu koulunpenkillä jo yli 12 vuotta (luoja, kun olen vanha) niin onhan opetteluun jo totuttu.

Alussa tässä kaikki menee siihen, että vaihdan ulkoasua kymmeneen kertaan, koska huomenna tajuan tämänkin olevan kuitenkin kamala.

En itsekkään tiedä mitä tänne ajattelin laittaa, mutta eiköhän se selviä. Minä en ole niin vaatefriikki, että päivittäisiä asujani haluaisin kuvata, mutta periaatteeni on, että se mihin ihastun tai mitä tulisesti vihaan on jakamisen arvoinen asia. Leikitään ainakin niin. Kuitenkin varoitan kaikkia, jos jo osoitteessa lukee, että olen nolo ihminen innostumiseni saattaa vaihdella mangan, Batmanin ja pitkän matematiikan välillä.