Red Mittens Revolution

Vietin lauantain, joka olisi pitänyt viettää opiskelemalla, shoppailemalla. Se oli aamulla suunnitelmissa, mutta juuri kun nousin rappusia ylös, huomasin, että vuokraisäntäni katsoi olympiapeliä Suomi-USA. Olin kuvitellut, että koska Kanada ei pelaa tässä ottelussa, niin tuskin sitä näytetään. No koska vuokraisäntäni on mahtava tyyppi, niin istahdin alas ja päätin jäädä katsomaan saadaanko pronssia vai karvas tappio. No jos olette Suomessa, niin tiedätte kyllä miten kävi. 5-0 maistui täälläkin makealta. Sitä juhliessani sitten shoppailureissulta lähti päivän päätteeksi suloisten pinkkien polvisukkien lisäksi red mittensit oikein olympiamerkkien kanssa.

Koska kamerani edelleen on kuollut, niin tässä google-kuva red-mittenseistä. 

Red Mittensit (suomenna hassut lapaset) ovat täällä jokin must juttu, joka lähes kaikilla turisteilla pitää olla. Nyt vielä olympia-aikana, ne ovat sponsorit, joten ajatelkaa, ostamalla ne minä olen lahjoittanut 3,33 dollaria (2,18 euroa) Kanadan olympiajoukkueelle. Siitä hyvästä nyt vaadin Kanadalle ainakin jääkiekon kultamitallia ja nöyryytystä Ruotsille. Eikö 3-0 kuulostakin juuri siltä?

Täällä on ollut aika sekopäinen päivä. Ihmisiä on kulkenut vastaan lippuja liehutellen ja pelkästään minulla ei ole ollut kyseisiä isänmaallisia lapasia. Laskin lisäkseni kahdeksat kahden tunnin kävelylenkin aikana. (Kävin kirpputorilla. Yleensä pidän niistä, mutta tämä... Uskomattoman paljon roinaa.)

Lapaset olivat kyllä hyvin helppo somiste. Pari kännistä huutajaa kiljaisee Go, Canada, Go ja minä vain nostan käteni ja heilutan niitä. Sain välittömästi hymyileviä kasvoja ja käden läpsytyksiä. Sinäänsä olen mahdottoman tyytyväinen vaikka tietenkin Suomen kulta olisi ollut kiiltävämpää. Mutta Selännekin sanoi, että parempi voittaa pronssi kuin hävitä hopea. Minua kyllä harmitti, että kamerani vietti tämän päivän kuolleen akun vuoksi kotona. Yksi asia ainakin, josta olisin halunnut kuvan, oli katukyltti ravintolan edessä, jossa luki: Soup of day: Swedish tears.
Kansa, joka pilkkaa ruotsalaisia =  niin kotoisa tunnelma.

Tullessani takaisin asunnolleni ja tietenkin nauroin, etten olisi parempana päivänä onnistunut laittamaan lapasia käteeni, vuokraemäntäni oli hämmentynyt. Hän oli kuullut, että kyseiset lapaset oli jo myyty loppuun. Eli jos minä sain viimeisiä olympialapasia ja vielä pitää niitä päivänä, jolloin maa voittaa kultaa olympialaisissa...tunnetta voi kuvata vain yhden videon avulla. Varoitan komeasta, paidattomasta jääkiekkoiliasta, mutta eiköhän puoli Suomea ole jo tämän nähnyt. http://instagram.com/p/kulwYBDJ0G/#

Naiset rakastuvat aina idiootteihin

Hälytys alas, maailma. Otsikosta huolimatta tämä postaus ei kerro epätoivoisesta ihastuksesta johonkin wannabe pahaanpoikaan. Tai no, riippuu kuinka laajakatseisia tahdotte olla tuon termin suhteen.

Olen jo jonkin aikaa rakastanut x-men Evolution sarjaan ja kuka nyt ei rakastaisi yliaktiivista sinistä pörröistä teleporttaajaa? Kuitenkin aloin miettiä Nightcrawler nimen suomennosta Painajainen. Niinhän se suomennettuna oikeastikin on, mutta jos jaetaan nimi kahdeksi eri sanaksi niin suora suomennos olisi yö ja mönkiäinen. Kuka pelkää yömönkijäistä? Suuri häpeä.

Samalla logiikalla entä sitten mitä painajainen oikein on tarkoittavinaan? Jokin painaa sinua, joten näet painajaisen? Ei kai suomenkieli voi yrittää olla samalla niin ärsyttävän tylsä ja looginen? Ei hetkonen, niin se oli suomenkieli. Luultavasti juuri tuosta syystä koko sana on syntynyt.

Tässä teille yömönkiäinen häritsemään unianne. Eikö ole suloinen <3

Kaikista idioottimaisin asia on, että vaikka tiedän suomen olevan ehkä yksi maailman rumimmista kielistä en voi olla rakastamatta sitä, miltä se kuulostaa. Rakastan kirjoittaessa sitä mahdollisuutta, että minulla on kymmenen eri synonyymia sanalle kaunis. Rakastan idioottimaista sanajärjestystä jossa Matti rakastaa Maijaa-lauseen voi sanoa millä sanajärjestyksellä tahansa.

Englanti saattaa olla sulavanpi kieli ja sillä on niin paljon enemmän mahdollisuuksia kuin pienellä surkealla suomella, mutta en ole ikinä itkenyt lukiessani mitään englanniksi. Suomeksi vähän liiankin usein.

Minua kuitenkin surettaa se, miten vähän mahdollisuuksia ihmisillä on kirjoitta suomeksi ja saada kunnollista palautetta teksteilleen. Itsekin sorrun helposti lukemaan fanfictionia mieluummin englanniksi. Vaihtoehtoja on niin paljon enemmän ja valitettavasti parhaimmat kirjoittajat ovat yleensä muista maista. Miksikö? No siksi, että muita maita on huikeasti enemmän kuin Suomea ja toiseksi yleensä kirjoittajat siirtyvät kirjoittamaan englanniksi, kun ovat siihen kykeneviä. Minä yritän sitä, mutta samalla se sekä tuntuu väärältä, että idioottimaiselta. En halua kuulostaa itserakkaalta, mutta pidin usein teksteistäni. Osasin olla ylpeä lauseistani ja tunsin tyylini. Saatoin jopa auttaa uusia kirjoittajia ja kertoa heille virheistä, joita olin aluksi tehnyt. Englanniksi kirjoittaessa tuntuu kuin olisin taas lähtöpisteessä. Minä en tiedä kielioppia ja tarvitsen ihmisen lukemaan tekstini. Minusta tuntuu kuin minulla ei olisi oikeutta katsoa toisen tekstiä kriittisin silmin, koska omani tuskin on ainakaan parempaa.

Kieli on aina ollut minulle tärkeä asia. Olen oikeastaan aina kerännyt sekä lauseita, että sanoja, jotka herättävät minussa tunteita. Maija Vilkkumaan laulussa Rikkinäinen sähikäinen lauletaan: "Laurin ääni nousee raivofalsettiin". Minusta raivofalsetti on uskomattoman kaunis sana. En ole ikinä pystynyt käyttämään sitä missään kirjoituksessani, koska se on niin erikoinen sana. Silti olen aina ihaillut, miltä se kuulostaa. Tai sana salakavala, oikeastaan pelkkä kavalakin on ihana sana, mutta tuo sala-etuliite tekee siitä, jotenkin pehmeän ja ihanan kuuloisen.

Yksi kirja, joka on onnistut valitsemaan nimensä uskomattoman hyvin. 

En sano, että näin olisi vain suomenkielessä. Englannissa, kuten kaikissa kielissä, on lukemattomia ihania sanoja, joita rakastan kerätä. Disgusting, Bittersweet ja Gorgeous, ovat kaikki listallani. Kuitenkin varsinkin ollessani täällä Kanadassa alussa katsoin niin kateellisena pieniä natiaisia, jotka puhuivat englantia äidinkielenään. Miettikää mitkä mahdollisuudet heillä on elämässään. He voivat kirjoittaa ja lukea niin paljon enemmän ja heillä on paljon enemmän mahdollisuuksia kaikkeen ilman vaivaa. On mahdollista, että he eivät eläessään katso tekstitettyä elokuvaa eivätkä silti ole sivistymättömiä. Miksi toisille annetaan sellainen mahdollisuus syntymäoikeutena samalla, kun minä kirjoitan tätä blogitekstiä jollain niin idioottimaisella kielellä kuin Suomi? 

Nyt parin viikon sisällä olen ymmärtänyt, että vaikka natiivina englantilaisena olossa on puolensa (jotkin niin kadehdittavan järkyttävän hyvät puolet, että itken hieman kuitenkin) niin minulle suomenkieli on kuitenkin lahja. Ilman sitä ymmärtäisin ehkä paremmin jotkin muut lauseet ja sanat, mutta en olisi ikinä pyöritellyt sanaa Iki-ihana suussani. Saattaisin pitää englantia maailman rumimpana kielenä, kuten pidän suomea juuri nyt. En kuuntelisi surullisena Laura Närhen "Mä päästän sut pois" tai laulaisi yksin ollessani täydellä voimalla Annika Eklundin kappaletta "Ole hiljaa ja suutele mua"  (Voi luoja, ne sanat on vain jotenkin niin naurettavat ja samalla mahtavat). Minulle suomenkieli on rikkaus ja vaikka olenkin katkera kaikille natiivienglantilaisille, niin tämän viestin tarkoitus on kai näyttää kieltä ja sanoa, että "Hei katsokaa, tällaista sekasotkua on suomi. Artikkelin mukaan sinun englantilainen pitäisi opetella sitä yli 1000 tuntia ennen kuin uskaltaisit rupatteluun. Minulle tämä on sinun sanavarastosi mukaan, joka on muuten tyystin erilainen omani kanssa, piece of cake."

Tästä postauksesta tuli aivan naurettavan pitkä, mutta ottakaa tämä nyt vaikkapa myöhäisenä ystävänpäivätekstinä rakkaalleni. Omaa kultaa kun ei ole, mutta onpahan minulla äidinkieleni.

Everything is awesome in Cloud Cuckoo Land!

Alan olla todella iloinen siitä, että kirjoitan nimimerkillä nolo ihminen. Minä vaadin rakkaat ihmiset, että tätä blogitekstiä luetaan kuunnellen loopilla parasta soundrtackia pitkään aikaan. linkki ---> http://www.youtuberepeater.com/watch?v=t6lHm-stXdM (kertokaa toki missä vaiheessa menetitte järkenne...)

Eli eilen kävin elokuvissa ja sen enempiä selittelemättä:

Batman<3<3<3

Menin siis eilen elokuviin ja pakko sanoa, että myyjällä oli loistava pokka, kun ilmoitin, että haluan yhden lipun lego-elokuvaan. Vielä noustessani portaita ylös kohti saleja yksi tyyppi edessäni alkoi puhua ja kysyi olenko menossa Legoja katsomaan. Hetken päästä sitten tyyppi takaani vastasi (huh, onneksi reaktioni olivat niin hitaat, että en ehtinyt vastata itse...), että "Hei, mä olen 31-vuotias. En tod." Itse tietenkin halusin tyrmätä tällaiset ennakkokäsitykset, että jokin numero voisi estää jonkin mahtavan tekemisen. Käännyin siis ja ilmoitin ylpeästi olevani 21-vuotias ja menossa katsomaan Lego-elokuvaa. Tyyppi meni sanattomaksi ja minua vain huvitti. Mahtava ilta tulossa.

Paitsi antaessani lipun huomasin lappusen joka kielsi kaikki herkut ja juotavat, jotka on ostettu muualta. Totta kai minulla oli karkkia ja limsat, joita en todellakaan ollut ostanut paikan päältä. Siellähän oli helkutin kallista. Päätin siis, että ratsatkoon jos  tahtoo, mut otan omat. Varmuuden vuoksi ootin kyl et teatteri pimeni ennen ku otin karkit esiin. Siinä olikin kulttuuriero, monet kantoivat mukanaan ranskalaisia, hampurilaisia jne. Harvalla oli karkkia. Outoa porukkaa. Siinä istuessani tuli tietenkin se hirveä hetki, jolloin alkaa miettiä, että minne helkuttiin sitä taas on itsensä pistänyt. Lapset pyörivät ja huusivat ympärillä ja vanhempien huokaukset särkivät tunnelmaa. Sitten elokuva alkoi ja muutaman minuutin päästä epäilykset vielä kasvoivat. Elokuva lähti jokseenkin hitaasti liikkeelle. Kuitenkin sitten kun se lähti niin nautin vähintään yhtä paljon kuin lapsosetkin. Kikatin ja hykertelin typerille vitselle ja tunnelmaa vain paransi kun mukaan saatiin Batman, Supermies ja helkutin vihreä lyhtykin.  Kuitenkin lopullisen rakastumisen aiheutti (nimi on sitten aivan oikein) Prinsessa Unikitty, pinkki lievästi psykopaattinen yksisarvisen ja kissan sekoitus, joka asuu Cloud Cuckoo maassa, jossa kaikki paitsi negatiivisuus on kiellettyä. Tässä kuva demostroimaan:

Eli loppujen lopuksi elokuva, jossa on Batman, pinkki yksisarvisen ja kissan sekoitus ja sondtrackina kappale nimeltä: Everything is awesome (jota varmasti olette kuunnelleet koko tämän tekstin ajan, vai mitä?) elokuva vain ei pysty olemaan mitään muuta kuin pirun mahtava. Jäin kaipaamaan vain kahta asiaa: Vitsiä, jossa valitetaan siitä, että mikään ei käy niin uskomattoman kipeää kuin legopalikan päälle astuminen ja Robinia. Myönnän, että jälkeen päin ajateltuna elokuva oli kuin puolentoista tunnin Lego-mainos. Ja valitettavasti se toimi. Teki mieli etsiä kaapista vanhat legopalikat ja olla luova ja erityinen. Ja olen enemmän kuin kiitollinen, että olin kaoottinen lapsi, enkä ole eläissäni yrittänyt liimailla legopalikoita yhteen ja tehdä jotain nättiä.

Tässä vielä linkki traileriin:  jos sitä enää tämän hehkutuksen jälkeen tarvitsee...: TRAILERI

Kokonaisuudessaan minä käsken teitä ihmiset unohtakaa, millaisia elokuvia teidän pitäisi katsoa tai kuinka vanhoja ja viisaita olette. Antakaa itsellenne lupa olla tyhmä ja nolo. Tehkää sitä, mitä tahdotte, älkääkä sitä, mitä teiltä odotetaan. Se on sen arvoista.

Kokkailua ala eränainen

Portugalin vaihdon jälkeen päätin repäistä vielä uudestaan ja aloitin uuden vaihdon Kanadassa. Kirjoitan tarkemmin ja virallisemmin kaikista asioista joko tänne tai johonkin toiseen blogiin. Kuitenkin haluan jakaa tämänpäiväisen seikkailun heti mahdollisimman nopeasti. En tiedä pitäisikö itkeä, nauraa vai olla helkutin ylpeä. 

Kävin tänään kaupassa ja päätin tehdä kanaa, riisiä ja valmiskastiketta, koska kuka muka jaksaisi oikeasti kokata. No loppujen lopuksi tuntui, että en ole pitkään aikaan kokannut yhtä paljon kuin tänään.

Tämä on uskomaton omakoti talo, jossa on neljä kerrosta. Toisessa kerroksessa on aivan ihana, tilava keittiö. Kellarissa, joka on minun reviiriäni keittiö näyttää tältä.

 

Huomioikaa  eräs jännä asia. Tässä keittiössä tuo pieni laatikko ylhäällä edustaa uunia ja musta mötikkä alhaalla vedenkeitintä. Keittiö kaikilla mukavuuksilla...paitsi hellalla. Kuka nyt muka levyllä jotain kokkaisi? 

Kana oli helppo juttu. Ei kuin pikku-uuniin kypsymään. Riisi taas oli hieman  ongelmaisempi. No tein sen, mitä jokainen järkevä ihminen tekisi. Menin googleen ja kirjoitin "voiko riisiä keittää vedenkeittimellä?". Hyvin epämääräisestä keskusteluketjusta sain käsityksen, että voi. Keitin siis veden, kaadoin raakaa riisiä eväsrasiaan ja heitin päälle kiehutettua vettä ja lättäsin eväsrasian kannen päälle. Kertaalleen vaihdoin veden, koska pelkäsin, että lämpö ei riittäisi. Lopulta rakkaat ihmiset, minulla oli kypsää riisiä. Kuka muka tarvitsee hellaa kun on näin makee vedenkeitin?

Luulin maailman olevan taas järjestyksessä, kunnes vilkaisin kastikepurkkia. Säilykepurkkia, jossa ei ole sitä  kivaa nosta ja olen auki juttua. No pistin paikan sekaisin etsiessäni purkinavaajaa...jota ei koskaan löytynyt. Olen ennenkin avannut purkkeja väkivallalla, mutta nyt pelkäsin, koska väkivallalla olisin saattanut tuhota tämän asunnon omistajan sakset. Joten olin taas fiksu ihminen. Googleen kirjoitettiin hakusanoiksi "Kuinka avata tölkki ilman avaajaa?" Nyt minä  jaan tietoa. LUSIKKA JA NERO!!

Olkaa hyvä ihmiset, ei mennyt minulla ihan kympin arvoisesti, mutta sain purkista kastiketta, kanan paistettua ja riisin keitettyä. Ei edes näytä pahalta...no kyllä sitä syödä saattaa.

Koko prosessia seurasi hyvin kritiikkesellä silmällä tämä neitonen. Vihdoinkin ymmärrän, miltä Masterchefin kokeista tuntuu...