The Show Must Go on

Onko kukaan katsonut koskaan Moulan Rouge elokuvaa? Kannattaa, itse pidin siitä. Ei edes suuria spoilereita, mutta tarina kertoo hyvin arvokkaasta prostituoidusta ja kirjailija/lauluntekijä/mikälien rakastumisesta. Tietenkään kyseessä ei ole onnellinen tai helppo rakkaustarina. Kuitenkin rakastin sitä, että kaiken takana oli koko ajan ajatus, että tapahtui mitä tahansa, bordellin täytyi jatkaa toimintaansa. He esiintyivät, tanssivat ja poistivat muiden ihmisten murheita. Mitä ikinä tapahtui: Show must go on. Ei väliä rakastuitko, sairastuitko vai tahdoitko jotain muuta. Sinulla on esitys ja siitä pitää pitää huolta.

Ajatus, että vertaan tässä musikaaliversiota ilotalosta hoitotyöhön saattaa vaikuttaa hämmentävältä, mutta perusperiaate on sama. Ei ole väliä oletko sairas, onnellinen tai surullinen. Mikään ei saa pysäyttää yksikköä. The show must go on. Sairaala tai palvelukoti ei voi lakata toimimasta oli tekosyy mikä tahansa. Jollain tavalla on uskomaton ajatus aina ollessani vapaalla, että työni jatkaa aina olemistaan. Voin kellosta arvella, mitä sillä hetkellä saattaa tapahtua. Kun minulla on aamuvuoro ja menen nukkumaan jopa ennen kymmentä tai vähän jälkeen voin laskea mielessäni moniko vanhuksista yksikössäni ehkä on valveilla. Samalla se toki saa tuntemaan oman elämäni hieman säälittävältä, mutta toisaalta siinä on jotain kiehtovaa. Se sama näytelmä pyörii edelleen ja siinä voi tapahtua vaikka mitä, vaikka minä näyttelijä en olekaan paikalla. Joku muu sai tänä päivänä roolini.


Kuitenkin olen huomannut osissa hoitajista sitä ihmeellistä asennetta, että he eivät välitä siitä, että palvelutalo ei vain voi lakata olemasta. He eivät ymmärrä, miten vastuutonta on vetäytyä esiripun taakse vaikka työlistalla lukee oma nimi. Olen ylpeä monista ihmisistä ja yksiköistä. Monilla tuntemillani hoitajilla on loistava työmoraali ja he ymmärtävät, että ilman toisiaan he eivät selviä. Kuitenkin kohtasin sekä Kanadassa, Portugalissa, että täällä Suomessakin hoitajia, joihin voin olla vain pettynyt. Eräs soitti, että koska ulkona sataa lunta, hän ei uskalla ajaa töihin. Lumisade on normaalia, joukkoliikenne toimii ja sade ei edes ollut kovin voimakas. Samoin sairauksien takia poisjättäytyminen. Minä ymmärrän sairastumisen. Olisi moraalisesti väärin tulla saiaana töihin ja tartuttaa vanhuksia, joiden vastustuskyky on jo ennestään heikko. Mutta onko kurkkukipu sairaus? Mielestäni ei. Ja onko loukkaavaa sanoa työkavereille, että taidan mennä hankkimaan saikkua saaden jopa työkaverit uskomaan, ettei sitä tarvitsisi, mutta ei vain jaksa tulla töihin? Todellakin. Se loukkaa niitä ihmisiä, jotka jäävät vajaalla miehityksellä töihin. Heidän täytyy tehdä senkin ihmisen työt, joka ei ollut tajunnut, että Kanadassa (jossa ilmasto on lähes samanlainen kuin Suomessa) sataa talvisin lunta.Vajaalla miehityksellä työskentelystä ei saa minkäänlaista ylimääräistä korvausta tai palkkiota. Töitä vain on helkutisti enemmän.

Keino saada vapaapäivä Kanadassa. Olkaapa hyvät.

Tänään olen lähdössä töihin ja olen työskennellyt jopa kolme ja puoli viikkoa. Olen työntekijöitä luultavasti kokenein ja vastuuvuorossa. Onko tämä oikein? Yksi on sijainen, joka on ollut talossa pari kertaa ja, jolla ei ole oikeuksia antaa lainkaan lääkkeitä. Hän korvaa, erästä sairaspoissaoloa. Yksi on pidenpiaikainen sijainen ja ainoa syy, miksei minun tee mieli itkeä tämän tilanteen takia. Listoja tehdessä oli nähtävästi tästä vuorosta puuttunut yksi ja se huomattiin vasta nyt. Ainakaan eiliseen mennessä neljättä työntekijää ei oltu vielä saatu.

Tiedän, että ihmiset tekevät virheitä, mutta muistavatko johtajat aina, että me maksamme heidän virheistään? Ne listat voivat olla heille vain paperia, mutta 30 ihmiselle ne ovat kahdeksan tunnin ajan tapa selviytyä arjesta. Jos niiden kohdalla ollaan huolimattomia, me työntekijät juoksemme ja yritämme epätoivoisesti riittää jokaiselle. Asukkaat eivät saa sitä hoitoa, jota me haluaisimme heille antaa ja josta he maksavat. Jos me olisimme yhtä huolimattomia lääkkeiden suhteen kuin johtajat ovat työvuorolistojemme, meillä olisi monta kuolonuhria ja lääkevirhettä. Minua hävettää johtajamme puolesta kesätyösijaisemme työmäärä tämän yrittäessä korjata johtajamme virheitä. Minä todella toivon, että palatessaan ihanalta lomaltaan, hän ymmärtää, minkä sotkun jätti jälkeensä.

Syy, miksen tahdo johtajaksi.

Me hoitajat teemme parhaamme, että asukkaille saataisiin taattua paras mahdollinen hoito. Välitämme asukkaistamme joskus luultavasti yhtä paljon kuin omaiset. Näemme heidän parhaimmat ja pahimmat piirteensä. Kiinnymme heihin kuin perheenjäseniin. Heidän kuolemansa on aina myös järkytys ja toisinaan kivuliaan ja pitkän ajan jälkeen myös helpotus meille. Me haluamme, että heidän päivänsä ja elämänsä olisi mahdollisimman hyvää. Miksei meille voida antaa tarvittavaa henkilöstömäärää ja mahdollisuuksia taata heille sitä hyvää päivää, jolloin hoitajalla on aikaa vaipanvaihdon lisäksi kysyä kuulumisia?

Näistä tunnelmista tuntee hoitajan

Saadakseen palvelutalon pyörimään kuin onnistuneen näytelmän, on yhteistyön työntekijöiden, johdon ja omaisten välillä oltava jouhevaa. Työntekijöillä olisi oltava hyvä moraali ja joustavuuskykyä riittämiin, muttei liikaan. He eivät saa ylikuormittaa kuitenkaan itseään. Kuitenkin aina johdon käsissä on se, mitä me teemme jos jotain tapahtuu. Ennenkaikkea mitä me teemme, jos mitään ei tapahdu. Onko suunnitelma hyvä ja työvuorot tarkistettu riittävän moneen kertaan? Jos johto tekee hyvää työtä myös työntekijät haluavat auttaa johtoa ja ovat valmiita joustamaan enemmän. Jos johtoon on huonot välit, mieluummiin pidetään omista oikeuksista kiinni ja annetaan johdon kärsiä virheidensä seuraamuksista, vaikka todellisuudessa työn tekeekin joku muu kuin johtaja. Omaisten on myös pakko ymmärtää, että vaikka kuinka haluaisimme, me emme voi asua yhden asukkaan luona. Meidän on järjestettävä aikamme kaikille. Me kuitenkin teemme aina parhaamme ja jos jokin asia vaivaa, siitä saa ja pitää kysyä. Kuitenkaan mekään emme ole täydellisiä ja emme voi tehdä kuin parhaamme, joten meillä on vain se suuri pyyntö ja toive, että se riittää.

Suosikkihahmoistani ja itsestänikin

On kiehtovaa, miten ihannoimme aina jotain mitä haluamme olla. Minä olen aina pitänyt naishahmoista, jotka ovat ylpeitä siitä mitä ovat. Esimerkiksi näistä Kissanainen, Bayonetta tai vaikka Sinbadin Eris. Kaikki ovat kauniita ja kurvikkaita. Kiehtooko minua se, millainen ulkomuoto heillä on? Ei pätkääkään. Uskon, että tuntisin tällaisiin hahmoihin vetoa, vaikka he olisivat 200 kiloisia ja pukeutuisivat nunnanasuun. Minulle tällaiset hahmot edustavat itsevarmuutta ja ylpeyttä naiseudestaan. He ovat kurvikkaita, seksikkäitä ja voimakkaita. Kuten vaikka Disneyn Pienen merenneidon Ursula. Sillä naisella on varmasti diabetes ja hän on jopa harmaantunut. Keski-ikäinenkin, uskoisin. Mutta asenteellaan se nainen piru vie pukeutuu periaatteessa pikkumustaan ja saa minut kyseenalaistamaan, onko Ariel muka tämän leffan kaunotar.

Hahmojen itsevarmuus ja tyytyväisyys itseensä vetoaa minuun, koska minulla on uskomaton tahto olla yhtä itsevarma itsestäni. En ehkä tule lähiaikoina pukeutumaan lateksiin tai ole puoliksikaan niin kamala narttu kuin Bayonetta. (animeconit nyt ovat oma lukunsa *köh*) Kuitenkin pyrin terveellä tavalla saavuttamaan sen, mitä he voisivat mielestäni tuntea. Pukeudun mieluummin hieman enemmän vartalonmyötäisiin vaatteisiin kuin säkkeihin ja kävelen mielelläni koroilla. En tahdo nyt, että tämä saa minut kuulostamaan huomiohuoralta. Se mitä yritän saavuttaa on ylpeydentunne ja tyytyväisyys ulkoiseen olemukseeni. Tällainen se on, te saatte vihata sitä, mutta minä haluan tuntea itseni kauniiksi. En huippumalliksi tai virheettömäksi, mutta sellaiseksi, että jos joku murjaisee minun olevan pyöreä tai, että kasvoissani on finnejä, voin nauraa ja olla loukkaantumatta sillä tällaisena olen aivan tarpeeksi hyvä itselleni. Miksi minun pitäisi kenellekään muulle olla jotain? Ulkoisesti olen mielestäni juuri siinä onnellisessa tilanteessa, että tällä hetkellä olen päässyt tähän tavoitteeseeni. En ole täydellinen, siihen ei ole tarvettakaan.

Sisäisesti taas minusta tuntuu, että tunnen vetoa hahmoihin, jotka ovat aina hallinnassa. He eivät näytä heikkoutta ja voivat hymy huulillaan pelata peliä, joka saa kaikki muut kavahtavaan.

Eikö ole jollain tavalla huvittavaa, että kaaoksen jumalatar osaa hallita muita eikä ole oikeastaan kaoottinen.

Kuten vaikka (siirrytäänpä nyt mieshahmoihin) Death Noten Light. L ei koskaan hirvittävästi iskenyt minuun, koska hän oli aina askeleen jäljessä. Aina hieman hämmentynyt, mikä on seuraava siirto. Ei kiitos. Lightilla oli haave täydellisestä maailmasta ja tilaisuuden tullen hän päätti tehdä siitä totta. Hän ei nyhjännyt tai pelännyt, hän lähti uhkarohkeasti tekemään sitä, minkä uskoi olevan oikein. Ainoa, mitä vihasin, oli hetki, jolloin mies menettää kontrollin. Minä en halua nähdä miestä, joka on heikko ja avun tarpeessa. Jos kaadut, kaadu hymy huulillasi. Jos seisot, seiso varmana kuin kallio. Epävarma saa olla niin kauan kuin sen peittää. Tästä syystä animesarjojen jopa vahvat naishahmot yleensä päätyvät inhokkilistalleni yhdessä niiden tyhjän nyhjääjien kanssa. Animutytöt kaatuvat poikkeuksetta ja kaipaavat apua. Ja heidän voimakkuutensa on aina turhanpäiväistä uhmaa ilman tyylin häivääkään.

I rest my case

Tiedän, että toisin kuin itsevarmuudentunteen saaminen, tällainen kontrollifriikkeys ei ole tervettä. Minä en siihen hakeudu. Mutta olen huomannut, että vaikka työtapani on kaikkea muuta kuin tyylikästä ja huoliteltua, osaan kuitenkin osittain organisoida monia tilanteita. Voin työskennellä häsläten ja heiluen, mutta se ei tarkoita, etteikö tilanne olisi hallinnassani. Tiedän, mitä minun pitää tehdä ja missä ajassa. Tiedän milloin pystyn siihen ja valitettavan hyvin tiedän milloin kaikki menee päin prinkkalaa. Kontrollinmenetys on kamala tunne ja epäonnistuminen suunnitelmassani myös todella epämiellyttää. Avunpyytäminen silloin tuntuu kuin minä kaatuisin ja joutuisin anelemaan armoa vain ja ainoastaan koska en ollut suunnitellut tarvitsevani apua. Aina, kun näin epäonnistun, kysyn itseltäni, teinkö parhaani. Oliko jokin kohta, jossa olisin voinut tehdä toisin? Mitä teen ensi kerralla? Jos vastaus on tein kaiken sillä tavoin, kuin parhaaksi näen edelleen, teen seuraavalla kerralla samoin ja kyllä, tein parhaani, niin silloin olen tyytyväinen. Jos taas vastaan toisin, olen kokemusta rikkaampi ja kehittynyt jo hieman. En ole unelmahahmokuvani, mutta terveemmällä tavalla lähempänä sitä. En edes osaisi olla yhtä huoliteltu ja harkitseva kuin vaikkapa Sherlockin Irene Adler, mutta kunnioitan hahmoina sellaisia, jotka siihen pystyvät.

Kuvittelitteko, että Severuksella oli aamulla liian kiire kammata tukkansa tai huono hiuspäivä. Ei hyvä ihme, professori Kalkaros varmasti suunnitteli tämän! 

Sitten taas ne ihmiset, jotka kaatuvat ja luovuttavat. He käyvät niin pahasti hermoilleni. Kuvitteleeko joku, etten minä kaatuile. Että olisin aina täydellinen? En helvetissä. Minä teen paljon, paljon virheitä. Kuitenkin tapaan suunnitella, entä jos. Olen jossittelun maailmanmestari ja se rauhoittaa minua. Saan sen tiedon, jos pahin tapahtuu, miten jatkan.

Minä teen todella paljon töitä, ollakseni ylpeä itsestäni. En leuhka, vaan terveesti itsevarma. Joudun monta kertaa päivässä alitajuisesti väittämään epävarmuudelle ja pelolle vastaan. Huomaan välissä vahingossa kysyväni itseltäni, olenko heille tarpeeksi hyvä. Sitten eteeni tulee ihmisiä, jotka ovat epävarmoja itsestään. Jotka ovat jo luovuttaneet ennen aloittamista. Ymmärrän itkun tai pari. Ymmärrän surkean mielen ja vuodatuksen, siksihän blogit on perustettukin. Mutta minä en ymmärrä luovuttajia. Taisteleminen ja yritys kehittyä on minulle automaattinen reaktio ja vieressä oleva kitisee siitä, miten häntä on mahdoton muuttaa. Auttaisikohan potkaiseminen vai murtaako se viimeisetkin rippeet selkärangasta. Puheet luovuttamisesta ja toiseksi parhaasta vaihtoehdosta tuntuvat minusta henkilökohtaiselta loukkaukselta. Kaipaatko sääliäni? Taistele ensin niin saat sen vasta epäonnistuessasi oikeasti. 

Siinä on teille selkäranka, jotka olette sen hukanneet. Vain väliaikaiseen käyttöön ennen kuin omanne kasvaa takaisin.

Keski-ikäinen nainen on töissä palvelutalossa. Hän on ammatiltaan sosionomi ja paljasti minulle jokin aika sitten, että ei edes tunne itseään hoitajatyypiksi. Ettei hän edes tahtoisi olla hoitaja eikä ole koskaan halunnutkaan. Sinulla on mahdollisuudet tehdä oma elämäsi, nainen. Voit tehdä sellaista työtä joka no vaikkapa sopisi sinulle. Tympääntymisesi työhön näkyy tiuskimisena ja kiukutteluna asukkaille ja muille työntekijöille. Sitä paitsi sosionomi, sellaisella ammatilla ei tarvitse tulla hoitajaksi. Ja jos mikään muu ei kiinnosta, niin aikuiskoulutus on muuten Suomessa ilmainen opiskeluvaihtoehto, joka on suunniteltu työssäkäyville ihmisille. Mikä sinua oikeastaan estää? Se helkutin elämäni on jo takanapäin-asenne.

Minä haluan kuolla katumatta päivääkään, enkä tulla mummoksi, joka muistelee aikoja, jotka olivat elämisen arvoisia. Minä saan epäonnistua, koska nousen vielä. Euroviisutkin voitti Rise like a Phoenix-kappale ja viisufriikkinä minun on nähtävästi pakko noudattaa tällaista ajatusmallia.