Järki vastaan tunteet

Kertokaapas minulle ihmiset, jos joku osaa matematiikkaa loistavasti, onko sääli jos hän ryhtyy maalariksi, joka on työssään vain keskivertainen? Entä ne ihmiset taas, jotka ovat näyttelijöitä jokaista veripisaraansa myöten, mutta menevät sihteereiksi, onko heidän valintansa menetys monille?

Minä rakastan opiskella diabeteksesta ja sairaalamaailma kiehtoo minua. Kuitenkin sain juuri sisätautien hoitotyön kurssinumeron ja pääsin vain rimaa hipoen lävitse. Onneksi tässä kokeessa ei kysytty paljon diabeteksesta, niin maineeni säilyi edes hieman, mutta silti. Taidot, joita tarvitaan sairaalamaailmassa ovat usein tarkkoja ja hoitajilta vaaditaan kiireellisiä voimakkaita päätöksiä. Minä en välttämättä ole oikea hoitaja siihen. En tee asioita niin huolellisesti tai tarkasti, kuin minun pitäisi enkä hyväksy sääntöä ennen kuin ymmärrän, miksi sääntö on tehty. Mutta minä viihdyn sairaalassa. Minusta oli ihanaa aloittaa nyt sairaalaharjoittelu.

Sairaalat ovat jänniä <3

Sitten taas vastaavasti päihdetyön pisteet tulivat. Sain 4/5 ja myönnän, että olisin voinut panostaa enemmänkin. Toisinsanoen päihde/mielenterveystyö ei aiheuta minulle ongelmia paljoakaan. Päihdetyö ja mielenterveystyö ovat monimutkaisempia ja omalla tavallaan mielenkiintoisia. Niitä katsotaan monesta eri näkökulmasta eikä aina oikeita tai yksinkertaisia ratkaisuja edes ole.

Tiedän, että tällainen hoitotyö on minun vahvuuteni. Osaan tulla toimeen monien erilaisten ihmisten kanssa ja hoitaa heitä kokonaisvaltaisesti. Olen myös kärsivällinen ja peitän ärtymykseni kohtalaisen hyvin jos vain tahdon. Sopisin kaikin puolin mielenterveystyöhön parhaiten. Se ei ole niin tarkkaa ja kliinistä, kuin työ sisätautien osastoilla. Mutta minä tahtoisin erikoistua sisätauteihin. Tahtoisin oppia lisää diabeteksesta ja muista fyysisistä sairauksista ja lähteä sairaalaan töihin. Mutta kannattaako minun? Vai kannattaisiko minun erikoistua alaan, jossa olisin hyvä, mutta jota en ehkä jaksaisi? Mielenterveystyössä hoitosuhteet voivat kestää vuosia ja olla mahdollisesti hyvin soutaa-huopaa laatua. En tiedä tahdonko tehdä sellaista työtä, vaikka tiedän kykeneväni siihen.

Tällainen minusta tulee kuitenkin...ihan varmasti, ei helkutti...

Joten mitä helkuttia elämässäni teen? Valitsenko suuntautumisen, jossa luultavasti tahtoisin työskennellä, vaiko suuntautumisen, johon kaikki loogiset merkit viittaavat? Argh, miksei maailma voi koskaan olla yksinkertainen paikka? Miksen minä voi olla hyvä tarkan tiedon omaksumisessa?

Syysväsymystä

Olen aina ollut suhteellisen outo opiskelija sillä minä nimittäin pidän opiskelusta. Kesäloma on aina ollut minulle hieman liian pitkä ja odotan innolla kouluvuoden alkamista. Nyt ensimmäistä kertaa elämässäni minun teki mieli sanoa ei vielä. Työssäkäyvät saattavat ihmetellä, mitä valitan. Kaksi ja puoli kuukautta lököilyä, eikö ole jo aika palata opiskelemaan. Kaksi ja puoli kuukautta ja minä helkutti kesälomaan verrattuna lomailen koulussa. No en aivan, kyllä koulukin osaa tehdä arjesta tappavan uuvuttavan.

Toisinaan opiskelijana olo on aivan sukasta. Se tarkoittaa sitä, että kouluvuoden aikana puurramme tuhottoman paljon tehtävien ja paperitöiden kimpussa. Yritämme ahtaa päähämme tietoa, koska helkutti tämä ei ole lukio ja oppimamme tieto oikeasti siirtyy käytäntöön. Kaikki tieto on yleensä tarpeellista ja aika ei vain riitä kaiken oppimiseen. Siis on pakko priorisoida ja mennä lähes lukematta johonkin tenttiin, koska panostaa toiseen. Muutaman kerran tilanteeni koulussa on hävettänyt minua. En halunnut sen menevät niin. Kuitenkin loppujen lopuksi olen pärjännyt.

Kaikista ärsyttävin asia koulussa on oikeastaan loman puute. Lomalla olemme nimittäin töissä, että meillä olisi varaa käydä koulua ja jopa elää. Silloin kun on töissä on oikeasti aivan puhki. Sitten vielä kesäkurssit ja opinnäytetyö. Loma menee siivillä ja työt eivät vain valmistu. Ja yhdeksän tunnin työpäivän jälkeen istun olohuoneen sohvalla potemassa syyllisyyttä, koska en jaksa tehdä kouluhommia. Ei sen pitäisi mennä näin.

Ja sitten harjoittelut. Rakastan niitä ja arvostan sitä, että minulle annetaan mahdollisuus oppia käytännön kentällä. Kuitenkin niiden aikana ei vain ole elämää. Sitä tekee täyttä työviikkoa ja paperihommia kouluun eikä siitä makseta edes palkkaa. Täytyy olla hullu jos lähtee opiskelijaksi. Toisinaan toivoisin olevani jo valmistunut. Silloin sitä voisi mennä töihin ja työvuoron päätyttyä tulla kotiin. Voisi laittaa television päälle ja olla vapaalla syyllisyyttä tuntematta.

Olen tosiaan vaihtanut koulussa nyt ryhmää ja minun on aina hieman raskasta sopeutua uuteen joukkoon. Vaikeammaksi vielä tekee se, että olen oikeasti väsynyt ja kyllästynyt  kesän jälkeen. Minulla oli porukka, jonka kanssa viihdyin. Tunsin, että minua kunnioitettiin ja pidettiin tärkeänä osana ryhmää. En sano, etteikö tämä ryhmä olisi mukava, suurimmalta osalta he ovat todella ihania. Minusta tuntuu vain, etten jaksa edes ajatella heihin kunnolla tutustumista. Uudet nimet, uudet kasvot, muistan miten viimeksi huomasin vasta pitkän ajan päästä, että eräs ryhmäläiseni oli oikeasti mukava, vaikka hänestä sai aluksi todella negatiivisen kuvan. Miten kauan minun pitää olla tässä ryhmässä ennen kuin sama tapahtuu? Vai oliko se edellinen kerta poikkeus? En vain jaksa edes ajatella, että se sama työmäärä ja asenteen muuttaminen tapahtuisi jälleen.

Kaiken lisäksi olen tuutori ja oppilaskunnan hallituksessa. Uudet opiskelijat tulevat eikä minulla ole edes voimia stressata siitä, että heitä pitäisi auttaa. Onhan se väärin heitä kohtaan, mutta minä en vain jaksa. Tuntuu kuin minua revittäisiin kymmeneen eri suuntaan samaan aikaan. Opinnäytetyön suunnitelman pitäisi periaatteessa olla jo valmis, hei huomenna on tentti, pitäisikö heittää keikkaa viikonloppuisin, harjoittelu alkaa kahden viikon päästä, pitäisi tehdä kaksi esseetä ja CV, muistitko ne bileet joitten järjestäminen on tuutoreiden vastuulla. Sitten ihmiset kysyvät, miksen ole facebookissa aktiivinen. Luoja jos siellä ollessanikin löytäisin lisää tekemistä. Tämä riittää minulle.

PS: Minua hävettää laittaa tällainen valituskirjoitus tänne. En minä ole missään masennuksen syövereissä ja tiedän, että tämä on vain yksi vaihe koulutusta. Tiedän, että kyllä tämä tästä...mutta on tämä sukasta

The Show Must Go on

Onko kukaan katsonut koskaan Moulan Rouge elokuvaa? Kannattaa, itse pidin siitä. Ei edes suuria spoilereita, mutta tarina kertoo hyvin arvokkaasta prostituoidusta ja kirjailija/lauluntekijä/mikälien rakastumisesta. Tietenkään kyseessä ei ole onnellinen tai helppo rakkaustarina. Kuitenkin rakastin sitä, että kaiken takana oli koko ajan ajatus, että tapahtui mitä tahansa, bordellin täytyi jatkaa toimintaansa. He esiintyivät, tanssivat ja poistivat muiden ihmisten murheita. Mitä ikinä tapahtui: Show must go on. Ei väliä rakastuitko, sairastuitko vai tahdoitko jotain muuta. Sinulla on esitys ja siitä pitää pitää huolta.

Ajatus, että vertaan tässä musikaaliversiota ilotalosta hoitotyöhön saattaa vaikuttaa hämmentävältä, mutta perusperiaate on sama. Ei ole väliä oletko sairas, onnellinen tai surullinen. Mikään ei saa pysäyttää yksikköä. The show must go on. Sairaala tai palvelukoti ei voi lakata toimimasta oli tekosyy mikä tahansa. Jollain tavalla on uskomaton ajatus aina ollessani vapaalla, että työni jatkaa aina olemistaan. Voin kellosta arvella, mitä sillä hetkellä saattaa tapahtua. Kun minulla on aamuvuoro ja menen nukkumaan jopa ennen kymmentä tai vähän jälkeen voin laskea mielessäni moniko vanhuksista yksikössäni ehkä on valveilla. Samalla se toki saa tuntemaan oman elämäni hieman säälittävältä, mutta toisaalta siinä on jotain kiehtovaa. Se sama näytelmä pyörii edelleen ja siinä voi tapahtua vaikka mitä, vaikka minä näyttelijä en olekaan paikalla. Joku muu sai tänä päivänä roolini.


Kuitenkin olen huomannut osissa hoitajista sitä ihmeellistä asennetta, että he eivät välitä siitä, että palvelutalo ei vain voi lakata olemasta. He eivät ymmärrä, miten vastuutonta on vetäytyä esiripun taakse vaikka työlistalla lukee oma nimi. Olen ylpeä monista ihmisistä ja yksiköistä. Monilla tuntemillani hoitajilla on loistava työmoraali ja he ymmärtävät, että ilman toisiaan he eivät selviä. Kuitenkin kohtasin sekä Kanadassa, Portugalissa, että täällä Suomessakin hoitajia, joihin voin olla vain pettynyt. Eräs soitti, että koska ulkona sataa lunta, hän ei uskalla ajaa töihin. Lumisade on normaalia, joukkoliikenne toimii ja sade ei edes ollut kovin voimakas. Samoin sairauksien takia poisjättäytyminen. Minä ymmärrän sairastumisen. Olisi moraalisesti väärin tulla saiaana töihin ja tartuttaa vanhuksia, joiden vastustuskyky on jo ennestään heikko. Mutta onko kurkkukipu sairaus? Mielestäni ei. Ja onko loukkaavaa sanoa työkavereille, että taidan mennä hankkimaan saikkua saaden jopa työkaverit uskomaan, ettei sitä tarvitsisi, mutta ei vain jaksa tulla töihin? Todellakin. Se loukkaa niitä ihmisiä, jotka jäävät vajaalla miehityksellä töihin. Heidän täytyy tehdä senkin ihmisen työt, joka ei ollut tajunnut, että Kanadassa (jossa ilmasto on lähes samanlainen kuin Suomessa) sataa talvisin lunta.Vajaalla miehityksellä työskentelystä ei saa minkäänlaista ylimääräistä korvausta tai palkkiota. Töitä vain on helkutisti enemmän.

Keino saada vapaapäivä Kanadassa. Olkaapa hyvät.

Tänään olen lähdössä töihin ja olen työskennellyt jopa kolme ja puoli viikkoa. Olen työntekijöitä luultavasti kokenein ja vastuuvuorossa. Onko tämä oikein? Yksi on sijainen, joka on ollut talossa pari kertaa ja, jolla ei ole oikeuksia antaa lainkaan lääkkeitä. Hän korvaa, erästä sairaspoissaoloa. Yksi on pidenpiaikainen sijainen ja ainoa syy, miksei minun tee mieli itkeä tämän tilanteen takia. Listoja tehdessä oli nähtävästi tästä vuorosta puuttunut yksi ja se huomattiin vasta nyt. Ainakaan eiliseen mennessä neljättä työntekijää ei oltu vielä saatu.

Tiedän, että ihmiset tekevät virheitä, mutta muistavatko johtajat aina, että me maksamme heidän virheistään? Ne listat voivat olla heille vain paperia, mutta 30 ihmiselle ne ovat kahdeksan tunnin ajan tapa selviytyä arjesta. Jos niiden kohdalla ollaan huolimattomia, me työntekijät juoksemme ja yritämme epätoivoisesti riittää jokaiselle. Asukkaat eivät saa sitä hoitoa, jota me haluaisimme heille antaa ja josta he maksavat. Jos me olisimme yhtä huolimattomia lääkkeiden suhteen kuin johtajat ovat työvuorolistojemme, meillä olisi monta kuolonuhria ja lääkevirhettä. Minua hävettää johtajamme puolesta kesätyösijaisemme työmäärä tämän yrittäessä korjata johtajamme virheitä. Minä todella toivon, että palatessaan ihanalta lomaltaan, hän ymmärtää, minkä sotkun jätti jälkeensä.

Syy, miksen tahdo johtajaksi.

Me hoitajat teemme parhaamme, että asukkaille saataisiin taattua paras mahdollinen hoito. Välitämme asukkaistamme joskus luultavasti yhtä paljon kuin omaiset. Näemme heidän parhaimmat ja pahimmat piirteensä. Kiinnymme heihin kuin perheenjäseniin. Heidän kuolemansa on aina myös järkytys ja toisinaan kivuliaan ja pitkän ajan jälkeen myös helpotus meille. Me haluamme, että heidän päivänsä ja elämänsä olisi mahdollisimman hyvää. Miksei meille voida antaa tarvittavaa henkilöstömäärää ja mahdollisuuksia taata heille sitä hyvää päivää, jolloin hoitajalla on aikaa vaipanvaihdon lisäksi kysyä kuulumisia?

Näistä tunnelmista tuntee hoitajan

Saadakseen palvelutalon pyörimään kuin onnistuneen näytelmän, on yhteistyön työntekijöiden, johdon ja omaisten välillä oltava jouhevaa. Työntekijöillä olisi oltava hyvä moraali ja joustavuuskykyä riittämiin, muttei liikaan. He eivät saa ylikuormittaa kuitenkaan itseään. Kuitenkin aina johdon käsissä on se, mitä me teemme jos jotain tapahtuu. Ennenkaikkea mitä me teemme, jos mitään ei tapahdu. Onko suunnitelma hyvä ja työvuorot tarkistettu riittävän moneen kertaan? Jos johto tekee hyvää työtä myös työntekijät haluavat auttaa johtoa ja ovat valmiita joustamaan enemmän. Jos johtoon on huonot välit, mieluummiin pidetään omista oikeuksista kiinni ja annetaan johdon kärsiä virheidensä seuraamuksista, vaikka todellisuudessa työn tekeekin joku muu kuin johtaja. Omaisten on myös pakko ymmärtää, että vaikka kuinka haluaisimme, me emme voi asua yhden asukkaan luona. Meidän on järjestettävä aikamme kaikille. Me kuitenkin teemme aina parhaamme ja jos jokin asia vaivaa, siitä saa ja pitää kysyä. Kuitenkaan mekään emme ole täydellisiä ja emme voi tehdä kuin parhaamme, joten meillä on vain se suuri pyyntö ja toive, että se riittää.

Suosikkihahmoistani ja itsestänikin

On kiehtovaa, miten ihannoimme aina jotain mitä haluamme olla. Minä olen aina pitänyt naishahmoista, jotka ovat ylpeitä siitä mitä ovat. Esimerkiksi näistä Kissanainen, Bayonetta tai vaikka Sinbadin Eris. Kaikki ovat kauniita ja kurvikkaita. Kiehtooko minua se, millainen ulkomuoto heillä on? Ei pätkääkään. Uskon, että tuntisin tällaisiin hahmoihin vetoa, vaikka he olisivat 200 kiloisia ja pukeutuisivat nunnanasuun. Minulle tällaiset hahmot edustavat itsevarmuutta ja ylpeyttä naiseudestaan. He ovat kurvikkaita, seksikkäitä ja voimakkaita. Kuten vaikka Disneyn Pienen merenneidon Ursula. Sillä naisella on varmasti diabetes ja hän on jopa harmaantunut. Keski-ikäinenkin, uskoisin. Mutta asenteellaan se nainen piru vie pukeutuu periaatteessa pikkumustaan ja saa minut kyseenalaistamaan, onko Ariel muka tämän leffan kaunotar.

Hahmojen itsevarmuus ja tyytyväisyys itseensä vetoaa minuun, koska minulla on uskomaton tahto olla yhtä itsevarma itsestäni. En ehkä tule lähiaikoina pukeutumaan lateksiin tai ole puoliksikaan niin kamala narttu kuin Bayonetta. (animeconit nyt ovat oma lukunsa *köh*) Kuitenkin pyrin terveellä tavalla saavuttamaan sen, mitä he voisivat mielestäni tuntea. Pukeudun mieluummin hieman enemmän vartalonmyötäisiin vaatteisiin kuin säkkeihin ja kävelen mielelläni koroilla. En tahdo nyt, että tämä saa minut kuulostamaan huomiohuoralta. Se mitä yritän saavuttaa on ylpeydentunne ja tyytyväisyys ulkoiseen olemukseeni. Tällainen se on, te saatte vihata sitä, mutta minä haluan tuntea itseni kauniiksi. En huippumalliksi tai virheettömäksi, mutta sellaiseksi, että jos joku murjaisee minun olevan pyöreä tai, että kasvoissani on finnejä, voin nauraa ja olla loukkaantumatta sillä tällaisena olen aivan tarpeeksi hyvä itselleni. Miksi minun pitäisi kenellekään muulle olla jotain? Ulkoisesti olen mielestäni juuri siinä onnellisessa tilanteessa, että tällä hetkellä olen päässyt tähän tavoitteeseeni. En ole täydellinen, siihen ei ole tarvettakaan.

Sisäisesti taas minusta tuntuu, että tunnen vetoa hahmoihin, jotka ovat aina hallinnassa. He eivät näytä heikkoutta ja voivat hymy huulillaan pelata peliä, joka saa kaikki muut kavahtavaan.

Eikö ole jollain tavalla huvittavaa, että kaaoksen jumalatar osaa hallita muita eikä ole oikeastaan kaoottinen.

Kuten vaikka (siirrytäänpä nyt mieshahmoihin) Death Noten Light. L ei koskaan hirvittävästi iskenyt minuun, koska hän oli aina askeleen jäljessä. Aina hieman hämmentynyt, mikä on seuraava siirto. Ei kiitos. Lightilla oli haave täydellisestä maailmasta ja tilaisuuden tullen hän päätti tehdä siitä totta. Hän ei nyhjännyt tai pelännyt, hän lähti uhkarohkeasti tekemään sitä, minkä uskoi olevan oikein. Ainoa, mitä vihasin, oli hetki, jolloin mies menettää kontrollin. Minä en halua nähdä miestä, joka on heikko ja avun tarpeessa. Jos kaadut, kaadu hymy huulillasi. Jos seisot, seiso varmana kuin kallio. Epävarma saa olla niin kauan kuin sen peittää. Tästä syystä animesarjojen jopa vahvat naishahmot yleensä päätyvät inhokkilistalleni yhdessä niiden tyhjän nyhjääjien kanssa. Animutytöt kaatuvat poikkeuksetta ja kaipaavat apua. Ja heidän voimakkuutensa on aina turhanpäiväistä uhmaa ilman tyylin häivääkään.

I rest my case

Tiedän, että toisin kuin itsevarmuudentunteen saaminen, tällainen kontrollifriikkeys ei ole tervettä. Minä en siihen hakeudu. Mutta olen huomannut, että vaikka työtapani on kaikkea muuta kuin tyylikästä ja huoliteltua, osaan kuitenkin osittain organisoida monia tilanteita. Voin työskennellä häsläten ja heiluen, mutta se ei tarkoita, etteikö tilanne olisi hallinnassani. Tiedän, mitä minun pitää tehdä ja missä ajassa. Tiedän milloin pystyn siihen ja valitettavan hyvin tiedän milloin kaikki menee päin prinkkalaa. Kontrollinmenetys on kamala tunne ja epäonnistuminen suunnitelmassani myös todella epämiellyttää. Avunpyytäminen silloin tuntuu kuin minä kaatuisin ja joutuisin anelemaan armoa vain ja ainoastaan koska en ollut suunnitellut tarvitsevani apua. Aina, kun näin epäonnistun, kysyn itseltäni, teinkö parhaani. Oliko jokin kohta, jossa olisin voinut tehdä toisin? Mitä teen ensi kerralla? Jos vastaus on tein kaiken sillä tavoin, kuin parhaaksi näen edelleen, teen seuraavalla kerralla samoin ja kyllä, tein parhaani, niin silloin olen tyytyväinen. Jos taas vastaan toisin, olen kokemusta rikkaampi ja kehittynyt jo hieman. En ole unelmahahmokuvani, mutta terveemmällä tavalla lähempänä sitä. En edes osaisi olla yhtä huoliteltu ja harkitseva kuin vaikkapa Sherlockin Irene Adler, mutta kunnioitan hahmoina sellaisia, jotka siihen pystyvät.

Kuvittelitteko, että Severuksella oli aamulla liian kiire kammata tukkansa tai huono hiuspäivä. Ei hyvä ihme, professori Kalkaros varmasti suunnitteli tämän! 

Sitten taas ne ihmiset, jotka kaatuvat ja luovuttavat. He käyvät niin pahasti hermoilleni. Kuvitteleeko joku, etten minä kaatuile. Että olisin aina täydellinen? En helvetissä. Minä teen paljon, paljon virheitä. Kuitenkin tapaan suunnitella, entä jos. Olen jossittelun maailmanmestari ja se rauhoittaa minua. Saan sen tiedon, jos pahin tapahtuu, miten jatkan.

Minä teen todella paljon töitä, ollakseni ylpeä itsestäni. En leuhka, vaan terveesti itsevarma. Joudun monta kertaa päivässä alitajuisesti väittämään epävarmuudelle ja pelolle vastaan. Huomaan välissä vahingossa kysyväni itseltäni, olenko heille tarpeeksi hyvä. Sitten eteeni tulee ihmisiä, jotka ovat epävarmoja itsestään. Jotka ovat jo luovuttaneet ennen aloittamista. Ymmärrän itkun tai pari. Ymmärrän surkean mielen ja vuodatuksen, siksihän blogit on perustettukin. Mutta minä en ymmärrä luovuttajia. Taisteleminen ja yritys kehittyä on minulle automaattinen reaktio ja vieressä oleva kitisee siitä, miten häntä on mahdoton muuttaa. Auttaisikohan potkaiseminen vai murtaako se viimeisetkin rippeet selkärangasta. Puheet luovuttamisesta ja toiseksi parhaasta vaihtoehdosta tuntuvat minusta henkilökohtaiselta loukkaukselta. Kaipaatko sääliäni? Taistele ensin niin saat sen vasta epäonnistuessasi oikeasti. 

Siinä on teille selkäranka, jotka olette sen hukanneet. Vain väliaikaiseen käyttöön ennen kuin omanne kasvaa takaisin.

Keski-ikäinen nainen on töissä palvelutalossa. Hän on ammatiltaan sosionomi ja paljasti minulle jokin aika sitten, että ei edes tunne itseään hoitajatyypiksi. Ettei hän edes tahtoisi olla hoitaja eikä ole koskaan halunnutkaan. Sinulla on mahdollisuudet tehdä oma elämäsi, nainen. Voit tehdä sellaista työtä joka no vaikkapa sopisi sinulle. Tympääntymisesi työhön näkyy tiuskimisena ja kiukutteluna asukkaille ja muille työntekijöille. Sitä paitsi sosionomi, sellaisella ammatilla ei tarvitse tulla hoitajaksi. Ja jos mikään muu ei kiinnosta, niin aikuiskoulutus on muuten Suomessa ilmainen opiskeluvaihtoehto, joka on suunniteltu työssäkäyville ihmisille. Mikä sinua oikeastaan estää? Se helkutin elämäni on jo takanapäin-asenne.

Minä haluan kuolla katumatta päivääkään, enkä tulla mummoksi, joka muistelee aikoja, jotka olivat elämisen arvoisia. Minä saan epäonnistua, koska nousen vielä. Euroviisutkin voitti Rise like a Phoenix-kappale ja viisufriikkinä minun on nähtävästi pakko noudattaa tällaista ajatusmallia.

Winter is coming...hämmennyksen kanssa

Spoilereita sarjasta Game of Thrones, ensimmäinen tuotantokausi (Onko kirjoitettu tarpeeksi isolla?)

Ystäväni oli ihana ja ennen Kanadaan lähtöäni antoi minulle Game of Thronesista pari tuotantokautta englantilaisilla teksteillä. Vasta täällä ollessani huomasin, että minä vain en saa höskää toimimaan. Keskiaikaista poliittista juonittelua mutisevalla englannilla ilman tekstityksiä...challenge accepted...not. Ajattelin siis jättää välistä, mutta kohtalo puuttui peliin. Rakastan youtube kanavaa warp zone. He tekivät Game of Thrones medleyn (https://www.youtube.com/watch?v=FXjFUpaIfSs) parodioiden samalla tunnettuja kappaleita kuten Roar, Titanium...katsokaa vain se video. Se on mahtava. Päätin sitten antaa koko sarjalle mahdollisuuden ja mitä siitäkin nyt tuli. Hämmentynyttä  koukuttumista.

Silloin  kuin sarja tuli, olin lukenut osan ensimmäisestä kirjasta ja aluksi katsoin pari jaksoa. Sen jälkeen luovutin. Päätin kuitenkin, että olin tarpeeksi kokenut siirtymään kolmanteen jaksoon suoraan. Kohtalokas virhe. Viiden hyvin hämmentyneen minuutin ja lähes kymmenen "Kuka helkutti sinä nyt oot?"- lauseen jälkeen tämä tyttö otti nöyrtyneenä askeleen taaksepäin ja siirtyi jaksoon kaksi ja oli jopa kartalla...hetken aikaa.

Näitä hahmoja on paljon. Ja mää meen ihmisissä aina sekasin. Ja miksi kaikilla miehillä on parta? Linnassa on se tyyppi joka pitää sitä bordellia ja sen...joku kaksonen? En ihan rehellisesti tiedä, mikä se toinen on, koska en aluksi erottanu että ne ois kaksi eri henkilöä, mutta sitten ne ilmesty ruudulle samaan aikaan ja hämmennys. No ehkä se toinen ei ollu tärkeä.

Kaiken huippu on ehkä ollu, että parhaimmillani oon yhistäny kolme eri hahmoa samaksi: Robert Stark, Renly Baratheon ja Theon Greyjoy...eli mikä on tämä yhdistelmä. Minäpä selitän. Vahva ja voimakas Starkin lapsonen yhtäkkiä muuttuu homoksi...no shonen-ai ja yaoi fanina minä nyt pistä tätä pahakseni. Mikäs siinä. Siinä vaiheessa kaikki kävi vielä järkeen. Rakastaja kerto, että susta tulis loistava kuningas, pari jaksoa myöhemmin kansa huutaa Robertin olevan pohjosen kuningas. This is clear. Mutta sitten Robert, jonka piti olla sotimassa, yhtäkkiä onkin ratsastamassa jossain ja yrittää vietellä jotain sisartaan. Ja miten niin toi hämmentävä mies ois sen isä, Roberthan on se Eddardin poika ja sil on se susikin ja...ehkä nää ei ookkaan sama hahmo. Game of Thrones wiki on muuten ollu hieman elämänpelastaja. No yliviivasin nyt sitten tän Greyjoyn pois tästä symbioosista, mutta vielä jäi noi kaks muuta yhteen. Aloin epäileen muistaakseni hieman jo siinä kohassa, kun ilmoitettiin, että Robert pakkonaitetaan jollekin tytölle, että missä se draama siitä, että mul on jo rakastaja. No koko sarja menee pikkasen uusiksi, kun yhtäkkiä yks hahmo paljastaakin olevansa kolme erillistä...

Toinen hauska kokemus sarjasta. Eräs koulukaverini onnistui spoilaamaan minut aikoja sitten kertomalla, että Eddard Stark kuolee. Olin siis varautunut siihen vaikkakin tahdon ilmaista, että minä pidin hänestä hahmona. Minusta hän edusti loistavasti sitä, mitä Starkin perhe piti mottonaan: Talvi on tulossa. Pahoja uutisia ei vältellä ja ne kannataan harteillamme. Eddard kunnioitti sääntöjä eikä välittänyt kieroilusta. Jos hänellä oli huonoja uutisia, hän ei yrittänyt keksiä valheita tai helppoja keinoja. Hän teki aina sen, mikä oli oikein ja alusta asti oikeastaan ymmärsin, miksi hän tulisi menettämään henkensä. Mutta oikeasti, miten vaikeaa se kuoleminen oikein on. Silloin kun ystäväni mainitsi minulle tästä spoilerista sarja ei oikeasti ollut mennyt kauankaan. Koko ajan minulla oli siis tunne, että ihan kohta. Ja helkutti kun tyyppi vain ei kuole! Miekka vatsaan...ääh, pelkkä pikkuhaava. Kerrot tyynesti kuningattarelle, että tiiet sen pojan olevan oikeesti insestin sivutuote...ei ees tikaria selkään, nyt vähän asennetta nainen! Kuningas sun ainut ystävä kuolee ja hilppaset testamentin kanssa ilmottaan, että eikö ookki kiva, musta tuli kunkku. No nyt saatiin sentään tappelu ja petturin tikari kurkulle. Kuolema? Ei nyt herranen aika, pistetään se tyrmään. No okei, tänne tyrmään sentään voi kuolla janoon. No ei sir Eddard, joka saa vettä kotiinkuljetuksena. Oikeesti maailma, tää tyyppi on huijannu useemmin kuolemaa ku Tyrion on juonu viiniä (No ei sentään, se hahmo on ihan alkoholisti). Lopulta ku se kuoli ni mää olin melkein helpottunu ja hurrasin. Ei siksi, että olisin halunnu sitä, vaan puhtaasti siksi, että hyvä ihme, oli tässä jo ootettu tarpeeksi.

Mää olin ihan oikeesti surullinen. Tää oli loistava hahmo, ehkä suosikkini.

Vaikkakin on kiinnostavaa, millaiseen tilanteeseen kirjoittaja tappoi hahmon. Kyse ei ole siitä, että hän kuoli kansan vihaamana petturina. Koko sarjan ajan hän kunnioitti eniten kaikesta totuutta. Koko sarjan aikana hän kertoi vain yhden valheen ja se jäi ainoaksi asiaksi, josta häntä referoidaan hänen kuolemansa jälkeen. Petturi, yritti kieroilla itselleen valtaistuimen. On mielenkiintoista miettiä, miten sarja olisi mennyt, jos hän olisi pitänyt periaatteensa. Jos hän olisi kertonut totuuden. Käskenyt katsoa kirjoja ja nähdä, että Jeffrey ei voinut olla kuninkaan poika. Hänet olisi ehkä tapettu samoin siihen lavalle, mutta olisiko kansassa ja osassa sotilaita herännyt epäilys. Olisiko osa niistä, jotka ovat tällä hetkellä Lannisterien puolella sodassa, ajatellut toisin siitä, mikä on järkevää. Ja vaikka tilanne ei olisi muuttunut mitenkään ja Eddard olisi muistettu järkensä menettäneenä, ainakin hän olisi saanut kuolla tietäen, että hän eli elämänsä totuutta vaalien. Hän oli tässä kierossa poliittisessa sekasotkussa aina se, jota ei voinut lahjoa tai suostutella.Hän hyväksyi vaikean polun. Yhden ainoan kerran hän taipui ja pakon edessä osallistui kieroon peliin, joka maksoi hänen henkensä. Eikä hänellä koskaan ollut mahdollisuutta kertoa edes tyttärilleen, jotka näkivät teloituksen, että hän oikeasti oli enemmän kuin uskollinen maalleen ja kuninkaalleen.

Se on oikeastaan surullista...ja helkutti mää tuun vielä kirjottaan tästä huonolaatuista fanfictionia.

EDITTO: Voi )=/¤¤/(/&=KELE! Nt aloin katsoa, niin eiköhän kaikki muut tuotantokaudet ku ensimmäinen näykki mediaplayerillä. Oon neljä jaksoa, neljä tuntia kattonu hirveen hämmentyneenä toista tuotantokautta, kironnu hitaita latausaikoja ja katkeilevaa videota ilman mitään syytä. No nyt helpottu elämä ja sain HD-laadunkin. Helkutti!

Koti-ikävä vastaan jäähyväiset

Aika täällä on mennyt uskomatonta vauhtia. Käsittämätöntä, että 25 päivän päästä olen matkalla takaisin kotiin. Toisaalta pyörin innosta. Tämän työpaikan ilmapiiri on vähintäänkin turhauttava ja kaikaan ystäviäni, perhettäni ja koiraani säälittävän paljon. Kaipaan sitä, miten minulla on asiat hallinnassa. Kauppaan mennessäni voin ilman jännitystä tehdä ostokseni. Tiedän mitä ostan ja ymmärrän kaikki tekstit. Kaupan plussakortin kysyminen ei hämmennä minua, sillä ymmärrän, mitä se kassaneiti/herra oikein haluaa. Sen lisäksi viimeisin puolivuotinen on oikeastaan ollut aika rankka ja sen alkaa huomata. Ensin kolme kuukautta Portugalissa harjoittelussa, joulu töissä ja nyt täällä harjoittelussa. Oikeastaan kaipaan jo koulunpenkkiä ja sitä, että ei tarvitse koko ajan skarpata 110%. En kyllä voi sanoa olevani ylpeä siitä, miten olen kouluhommani täällä hoitanut. Lapset, muistakaa, että paras tapa hoitaa asioita ei ole sähköpostin avaamisen vältteleminen. Ne viestit tapaavat tulla sinne, vaikka sitä sähköpostia ei aukaisisikaan...valitettavasti. Eli kyllä, on minulla ikävä kotiin. Mitä sitä turhaan välttelemään.

Mutta sitten se asian toinen puoli. Luoja, miten minä tulen kaipaamaan tätä paikkaa. Kysyin eräältä asukkalta, että miten hän on tänne päätynyt. Rakastuiko hän, tuliko työnperässä vai mitä? Nainen naurahti ja sanoi, ettei hän rakastunut tai mitään. Kanada vain on sellainen maa, joka ottaa omakseen. Minä ymmärrän. Tämä on kaunis, ihmeellinen kaupunki. Parasta kaikessa on, että tämä on kaikkea muuta kuin täydellinen. Jokainen lyhtypylväs on hieman vinossa. Kaikki talot ovat maalattu hieman eri värillä tai ovat erimallisia. Tämä kaupunki on sulattanut itseensä kymmeniä, jopa satoja eri kulttuureita ja muodostanut niistä oman uniikin kokonaisuutensa. Kukaan ei ole ulkopuolinen jos lähes kaikki ovat. Kaikki ovat vain erilaisia.

Erittäin huono kuva, mutta tervetuloa Toronton Korea-towniin

Minä rakastan kulkea täällä kaduilla, koska koskaan ei tiedä, mitä tulee vastaan. Yhtäkkiä huomaa vain katsomansa näkymää ja ajattelevansa, että onpa täällä uskomattoman kaunista. Toronto illalla ja aamulla on täysin eri kaupunki ja minusta tuntuu, että torontolaiset eivät itse edes tajua välissä katsoa ympärilleen.

Jännää nähdä, miten kaupunki muuttuu pimeän jälkeen

Toisaalta taas välissä on tullut niitä, anteeksi sir, mutta mitä helkuttia hetkiä. Pari niistä on saatu jopa ikuistettua.

Normi päivä Kanadassa...

Anteeksi jos olen tyhmä, mutta en ihan oikeesti tienny, et täällä olis näitä kliseisiä keltaisia koulubusseja. Repesin ekan kerran ku näin.

Palkinto parhaiten maalatusta seinästä menee...

Kokonaisuudessaan tämä on vain ihmeellinen kaupunki.

Joten kyllä. Olen täällä hämmentynyt. Ollako iloinen siitä, että aika menee vauhdilla vai itkeäkö sen vuoksi?

Stressin keskeltä suosituksia

Ehkä inhottavimpia asioita, joita tiedän ovat stressi ja syyllisyydentunne. Minä vihaan niitä, mutta on muutamia poppaskonsteja, joilla saa kaiken pahan pois hetkeksi. En sano, että nämä keinot parantaisivat maailman ja tekisivät elämästäsi sateenkaarenvärisen ja sparklettavan. Nämä ovat vain minun keinoni hetkeksi pistää ajatuksen narikkaan ja nauttia hetkestä.

1. Sakuraga Mein mangasarjat

Kirai ja nai Kedo 

YAOI-varoitus. Sinänsä hassua, että tämän mangakan suosituin sarja on 'I wanna be naughty'. (Ei muuten todellakan yhtä rivo kuin nimensä).Itse pidän enemmän sivutarinoista. Niissä keskitytään eri pareihin, jotka ovat mielestäni syvällisempiä. Sarja on täydellinen sekoitus romantiikkaa, epävarmuutta itsestään ja sitä ällöä aaw, sulan lattialle tunnetta. Vaikka kyseessä onkin koulusarja, se ei ole liian imelä ja kliseinen. Mangaka osaa tehdä täydellisesti komediaa ja tunnetta sekaisin ihanalla piirytyylillä. Tämä sarja saa unohtamaan pahat päivät.

Jos on enemmän tapahtunut jotain, josta olet kiukkuinen, suosittelen Kirai ja nai Kedo- osaa (Ei löydy mangafoxista, mutta mangahere.com löytyy kokonaisena) ja sen jatko-osia Koi ja nai Kedo sekä Kare ja nai kedo. Ihana tsundere-uke!

Jos taas olet masis ja tahdot tunteellista sulan lattialle ja uskon ihmisyyteen tyyppistä piristämistä ehdottomasti Mujihi na Otoko ja sen jatko-osat Mujihi na Anata sekä Mujihi na Karada(WIP!) ovat takuuvalinta. Tämän parin omistautuminen toisilleen on sydäntäsärkevän ihanaa. Lue, sula ja unohda, että maailmassa on harmaita päiviä.

2. Gilmoren tytöt

Vanha sarja, kaikkien katsoma, osaan jo ehkä jaksot ulkoa, mutta kuka välittää. Kun tämän sarjan alkulaulu alkaa soimaan, tunnen, miten hieman rentoudun. Sarja kertoo täydellisesti elämästä. Se voi olla vaikeaa, mutta asiat selviävät. Pimeästäkin arjesta löytää valoa, kun sitä katsoo yhdessä tärkeimpien ihmisten kanssa. Tämän sarjan Lorelai on mahtava inspiraatio, millainen haluaisi olla. Hän ei ole täydellinen. Hän sai lapsen 16-vuotiaana, mutta hän kasvatti sen lapsen mahtavalla tavalla. Mitä ikinä tapahtuukaan, nämä tytöt eivät luovuta tai masennu. Sarjassa on seitsemän kautta ja päätösjakso esitettiin vuonna 2007. Edelleenkin sarja on legenda. Jos olet onnistunut missaamaan sen, niin nyt on aika korjata se asia. Ihan sama kuinka masentunut olet, tämä sarja saa hymyn huulille.

3. Kirjoittaminen

Vain jos olen todella, todella masentunut jostain, kirjoitan ylös oikeasti tunteeni. Annan vain vuodatuksen tulla. Todellisuudessa masentuneena päädyn yleensä kirjoittamaan ficciä tai vielä useammin omilla hahmoillani. Kun on jonkin tunteen vallassa tyhjän paperin kammosta ei ole huolta. Olen myös huomannut, että laatu ei ole silloin huonommasta päästä, vaikka niin voisi olettaa...vaikka en ehkä suosittele tätä keinoa käytettäväksi koulutehtäviin. Argumentit ja päätelmät saattavat välissä olla aika räiskyviä.

4. Klassikot

Klassikot eivät koskaan ole merkinneet minulle Shakespearea tai niitä hienoja kirjoja. Minulle klassikot ovat niitä kirjoja, joita rakastan niin paljon, että olen lukenut ne useampaan otteeseen. Yleensä ne ovat kirjoja lapsuudestani, jotka ovat yhä edelleen mielestäni mestariteoksia. Ne tuovat rauhaa ja turvallisuudentunnetta. Minun klassikoitani ovat mm. Potterit, Lumotun metsän kronikat tai Roswell High-sarja. Sama tunne tulee myös elokuvista. Disney on aina kova sana, mutta surullisena se on jumalallinen.


5. (Suomalainen) angstimusiikki

On tiettyjä kappaleita, jotka joko pidentävät masennustani tai parantavat sitä. Ei sillä niin väliä, mutta ne kuuluvat masentaviin päiviini. Tässäpä pientä listaa listan sisältä:

- Laura Närhi, Mä annan sut pois
- Finlanders, Oikeesti
- Happoradio, Puhu äänellä jonka kuulen
- Juha Tapio, Kaksi puuta
- Don Huonot, Hyvää yötä ja huomenta

Tässä vain suosikkini angstilauluista. Varmasti unohdin tärkeimmät. Sitten vielä på Engelska

- Anouk, Birds
- The Band Perry, If I die young
- Emilia, Big big World
- Glee, Teenage Dream Acoustic (Onko tullu selväksi, että olen Gleekki? Katsokaa sitäkin masentuneena...ja aina)
-Christina Perri- A thousand years
- Moulin Rouge, Come what may (ending scene), Your song, Tando de Roxanne

6. Syöpöttely/jopa leipominen (EI HYVÄ IHME NÄMÄ OLE MINUN TEKEMIÄNI! Googlen kuvahaku teki ne...)

Älkääs siellä yrittäkö vältellä tätä vaihtoehtoa. Ostakaa iso levy suklaata, laittakaa Disneyleffa pyörimään ja antakaa itsenne hetkeksi nauttia edes herkuista. Voisi maailmassa olla suurempikin synti kuin pieni annos makeaa toisinaan. Sen lisäksi ajatus siitä, että maailmassa on näin ihania asioita piristää ja minä en aio tuntea syyllisyyttä syöpöttelyn vuoksi. Surkeana hetkenä me kaikki olemme ansainneet sen.
---

Eli tässäpä oli tulevan hoitajan kuusiosainen ensiapu masennukseen. Se ei saata olla kaikista järkevimmistä päästä, mutta se toimii usein minulla. Luonnollisesti listasta puuttuu vielä ainakin ystäville puhuminen, kävelylenkit, huoneen siivoaminen jne. Ajattelin vain tehdä muutaman kohdan, joissa suosittelisin jotain ja antaisin ideoita. Ehkäpä joku hulluutensa hetkenä jopa kokeilee  vaikkapa masentuneena tai muuten vaan napata uudestaan käteensä lapsuuden lempikirjansa ja kokee saman rauhallisuudentunteen kuin minäkin. Eli hirvittävän pitkä postaus, mutta toivottavasti antoi edes jotain ideoita tai ajatuksia. Onko teillä listaa, mitä tehdä, kun maailma masentaa?

Kun lakanasta ei kuulu BOING-ääntä

Tämä on puhdas rageviesti, kuten varmaan 90% tästä blogista. Minäpä kerron teille pienen tarinan sisar hentovalkoisen elämästä ja sänkyjenpetaamisesta.

Olen harjoittelussa palvelukodissa. Olen aikaisemmin tehnyt jo vanhustyötä, joten tämä ei ole mitään uuden uutta enään ja sen lisäksi tätäkin harjoittelua on tehty jo puolitoista kuukautta. Ensimmäisen kuukauden olin ainoana opiskelijana ja pari viikkoa sitten ilmestyi muutama kanadalainen hoitajanalku. He opiskelevat...suomeksi se on kai apuhoitaja, joita meillä ei enää edes ole olemassa. Koulutus kestää puolivuotta ja heillä ei ole aikaisempaa kokemusta lainkaan. Toisin sanoen kyllä minäkin näen, että minä jotain osaan enemmän kuin he. Vaikka kuulostan nyt helkutin itserakkaalta niin aika paljonkin enemmän kuin he ja sen näkee jo työkavereiden käyttäytymisestä minua kohtaan verrattuna heihin. Muut opiskelijat syövät eri pöydässä, kun hoitajat. Minulle eilen yksi hoitajista sanoi, ettei minun tarvitse olla huolissani arvioinnista, sillä olen hyvä osa heidän tiimiään.

Olen siis olen saanut autettavaksi omia asukkaita jo nykyään. Teen työtä yksin toisin kuin muut opiskelijat, jotka seuraavat hoitajia ja tekevät työtä heidän rinnallaan. Tein sitä aluksi itsekin tässä paikassa.

Avustin aamusta siis ihanaa asukastani. Hän teki aamupesut ohjattuna ja hieman avustettuna. Ohjasin suunhoidossa, autoin vaihtaman vaatteet ja neuvoin häntä harjaamaan hiuksensa. Samalla, kun asukas harjasi hiuksiaan, minä petasin sängyn. Kuulostaako simppeliltä? Minusta se meni mukavasti ja olin lopputulokseen tyytyväinen. Asukas oli tyytyväinen, edustuskelpoinen ja huone näytti nätiltä. Autoin siis hänet päiväsaliin ja lähdin toisen asukkaan luokse.

20 minuuttia myöhemmin sitten kuljin taas tuon ensimmäisen asukkaan oven ohitse ja hämmästyksekseni näin yhden näistä opiskelijoista oman asukkaani sänkyä petaamassa. Samaa sänkyä, jonka petasin mielestäni oikein hyvin vain 20 minuuttia sitten. Menin siis huoneeseen ja leikilläni heitin, että eikö ollut tarpeeksi hyvin pedattu sinun mielestäsi. Hän selvästi säikähti huoneeseen ilmestymistäni ja sitten vastasi minulle: "Oikeastaan ei."

Totta kai olin hieman, että mitä helkuttia. Miksi tämä elämänsä ensimmäistä harjoittelua/vanhustyötä tekevä typykkä tulee arvostelemaan minun asukkaani sängynpetaamista. Se on hoitajan asia valittaa ja ne valitukset tulevat minulle eivätkä hänelle. En tietenkään mitään sanonut, mutta ilme taisi olla aika näkemisen arvoinen, sillä hän alkoi nopeasti selittää, että iltavuoro sitten syyttää opiskelijoita ja arvostelee. He ehkä katsovat, että minä olen auttanut asukasta, mutta kukaan ei tiedä, olenko minä pedannut petiä. Sitä minusta aivan tarpeeksi hyvin pedattua petiä. Taisi hymy olla minulla aika kireä selityksen edetessä.

Aloitetaanpa siitä, että minä olen ollut täällä puolitoistakuukautta ja yksikään ei ole vielä arvostellut tai uudestaanpedannut petaamiani sänkyjä...paitsi tämä kolmatta viikkoa harjoittelussa oleva sänkynatsi. Minä alan ymmärtää niitä vanhoja hoitajia, jotka haluaisivat viskata uudet hoitajat uusine ideoineen lähimpään kurarapakkoon. Minä myönnän, että saatoin kutsua häntä mielessäni hieman vähemmän mairittelevalla nimellä koko loppupäivän. Oikeastaan kutsun edelleenkin, eihän tässä nyt pyhimyksiä olla.

Sitten toiseksi tuo selitys. He eivät voi antaa sinulle negatiivistä palautetta ilman, että selvittävät, oletko sinä oikeasti syyllinen. Kyllä yleensä aina ensin syytetään sitä hoitajaa, joka on asukasta auttanut eikä randomia opiskelijaa, joka yleensä ottaen on koko aamutoimien ajan ohjaajassa kiinni. Minä toisin sanoen olisin saanut ne syyt joka tapauksessa jos valittamista olisi ollut.

Ja sitten vielä kolmanneksi. Mitä helkutin väliä?! Asukas oli tyytyväinen elämäänsä. Jos pudotettaessa kolikko ei pongahdakaan lakanasta, niin onko se asukkaan kannalta maailmanloppu? Tämä kamala uurastus, jonka oppilas teki, olisi mennyt pilalle jos olisin istunut sängylle. Sen aamun aikana minä olin antanut asukkaalle vaihtoehtoja, mitä hän tahtoo pukea päälleen. Valinnanvapautta. Olin sanallisella ohjauksella saanut hänet tekemään aamupesut ja harjaamaan hiuksensa. Omatoimisuutta. Edellisenä iltana olimme samaiseen sänkyyn vaihtaneet lakanat yhdessä asukkaan kanssa. Hän nautti tekemisestä ja tunsi itsensä hyödylliseksi. Huolehdin, että hänen vaatteensa ovat oikein napitettu, sievät ja, että hänen on mukava olla. Hän on puhdas ja hänen ihonsa on hyvässä kunnossa. Nämä olivat niitä asioita, joita minä pidän tärkeänä.

Kun minä olen vanha enkä kykene pitämään itsestäni huolta, haluanko minä tiukasti pedatun pedin? Ei voisi vähempää kiinnostaa. Haluanko tuntea elämäni mielekkääksi ja kokea jonkinlaista hallintaa kontrolloidussa ympäristöstä? Varmasti. Minä hoidan asukkaitani, kuin haluaisin, että minua hoidettaisiin. Antakoon kokemattomat opiskelijat  ja tuomitsevat ihmiset minulle anteeksi jos se ei ole oikea tapa. Minä en vain näe syytä, miksi hyvin pedattu sänky määrittelisi ihmisen onnellisuuden.

ComiCon fiilistelyä

Ostin liput toronton ComiConiin jo pari viikkoa sitten. Viikko sitten palvelukotiin, jossa teen harjoittelua iski todella raju vatsatauti. Lähes kaikki asukkaat ja suurin osa hoitajista ovat tehneet hyvin läheistä tuttavuutta vessanpytyn kanssa. Tein siis alkuviikosta suunnitelman. Maanantaina saisin viruksen, tiistaina näkyisivät merkit ja torstai sairastettaisiin. Perjantaina valmis viikonlopun kestävään nörtteilyyn. No ongelmaksi muodostui, että aikataulu ei pitänyt. En sairastunutkaan maanantaina. Nyt jälkikäteen hyvä fiilistellä. Terveenä pysyttiin. Huomenna saa tulla vaikka minkälainen tauti, coni on nyt ohitse!

Vain nörtit voidaan toivottaa tervetulleeksi näin ilman pelkoa, että kukaan loukkaantuu.

Tapahtuma oli Suomen mittapuulla suuri, mutta torontolaisten mielestä pikkuinen talviconi. Kesällä sitten on se oikea tapahtuma kuten meilläkin. No minulle tämä oli aivan tarpeeksi isoa. Yksi suuri ero mihin olen tottunut oli luonnollisesti se, että tämä oli sarjakuvatapahtuma, ei pelkästään animea. Ympärilläni oli siis oikeasti ihmisiä, jotka elävät sarjakuville. Rakastin sitä, että vielä metroa odottaessani kuulin vieressä olevien ihmisten keskustelevan Supermiehen viimeisimmästä elokuvasta ja eroista sarjakuviin. Myyntipöydät olivat loistavia...ja ****leen kalliita. No sainpahan kuolata. Toinen ero oli selvästi se, että tämä paikka on lähellä Amerikkaa ja toiseksi tämä on Toronto. Täällä on ennestään jo paljon julkkiksia ja se näkyi. Ohjelmat pyörivät julkkisten ympärillä ja välissä se jopa ärsytti. Mistä helkutista minä nyt näitä tyyppejä tuntisin? Joku Bittenin castingi täällä...kiitos, mutta ei kiitos.

Osa taiteidenkujasta

Sitten tietenkin cossauksesta. Paikalla niin loistavia kuin kelvollisiakin cosseja:

Anteeksi tämä Batman hypetys. Oli vain loistavaa, kun kerrankin ympärillä oli valtava määrä samanlaisia fanityttöjä/poikia kuin minäkin. Toisena päivänä päädyin itsekin koittamaan cossaamista. Parin viikon varoitusajalle tehty asu (onneksi löysin helpon hahmon cossata) onnistui askartelutarvikekaupan avulla ilkeästä kissasta huolimatta, joka olisi kovin mieluusti tahtonut osallistua maalaamisprosessiin, asu tuli valmiiksi.

Menenkö Nightwingistä?

Päivän aikana ehdin jopa löytää Lepakkoperheeni ja sain perhepotretin. Emmekö olekin suloisia?

Batfamily.

Se tunne, kun olet toista kirjaimellisesti päätä lyhyempi...

Minulla siis oli hauskaa Nightwinginä. Ihmisetkin hämmentävän paljon tykkäsivät. Saldoksi tuli monia kehuja, yksi halusi ottaa pätkän videota, 12 (kröhöm, ei niin, että olisin laskenut) ja joku tyyppi haastatteli paikallislehteen. Olin siis ihan tyytyväinen.

Yllättävän harva suostui ottamaan kadulla katsekontaktia

Viimeisenä conipäivänä päätin sitten vielä huvin vuoksi tehdä hyvin pienen cossin. Muistaako kukaan parin vuoden takaa Ode to the Bouncer kappaletta Studio Killerseiltä? Heti ekasta kerrasta asti, kun näin videon ajattelin, että Cherryä olisi mahtava joskus cossata. No tämä cossi ei ollut täydellinen (hei, pari päivää aikaa!), mutta sainpahan sen toiveen toteutettua. Tietääkseni kaksi ihmistä tunnisti hahmon, (mikä teki minut hyvin onnelliseksi <3) ja yksi random ihminen halusi vain ottaa kuvan kasvoistani, koska olin hämmentävä. Oliko hän oikeassa?

Viimeinen conipäivä vei voimat, mutta oli mahtavaa!

Hyvistä teoista ja niiden vastaanottamisesta

Minusta lakaa tuntua, että minun pitäisi kirjoittaa tapahtumista tai tekemisistäni ja keskityn vain hölisemään asioista kuten kieli tai Glee. Tekniikalla, ketä kiinnostaa. No tämä menee ehkä hitusen tapahtumiin, mutta huimasti enemmän turhaan pölinään. Antakaa se sitten anteeksi tai jääkää odottamaan, että saan jotain oikeaa tehdyksi.

Minä haluan omistaa blogitekstin hyville teoille. Eivätkö kaikki tee joskus jotain hyvää ilman mitään järkevää syytä? Samoin joskus elämmässä tapahtuu se ihana tunne, että hyvä kiertää ja joku tuntematon ilman mitään loogista perustelua tekee sinulle jotain kilttiä. Kuitenkaan tuleeko sitä koskaan miettineeksi, mitä maksaa palkaksi siitä, että saa joltain odottamattoman lahjan?

Toronto on täynnä katusoittajia tai kerjureita. Jos oikeasti olisi helläsydäminen ja antaisi kaikille kolikon, niin nälkäänhän sitä kuolisi. Kuitenkin pari viikkoa sitten olin metrolla menossa töihin ja seuraavalla pysäkillä metroon nousi noin kolmekymppinen mies. Metro kolisee ja kalisee, ihmiset juttelevat ja melua riittää. Kuitenkin tämä mies alkoi hyvin kiihtyneenä pitää puhetta aiheesta, josta en todellakaan saanut selvää. Ainoa selkeä kohta oli: "Jos voisitte siis antaa minulle rahaa." Samalla hetkellä, kun mies sanoi tämän myös monien kiinnostus lopahti. He olivat kuulleet näitä puheita tarpeeksi elämänsä aikana. No mies jatkoi epäselvästi jotain tyylillä: "Eikö oikeasti kukaan? No ei sitten." Sitten tyyppi vain jäi mököttämään.

Kuitenkin minä aloin ajatella, että mies tuntui aidosti olevan suunniltaan. En edelleenkään tiedä, mikä oli se kohde, johon hän rahaa niin kipeästi tarvitsi. Ties vaikka olisi huutanut siellä, että: "Kaipaan kaljaa, perkele!" Aloin ajatella, miten epätoivoisessa tilanteessa, minä olisin jos jotain tapahtuisi ja tarvitsisin pikaisesti parikymppiä vaikkapa kyytiin kotikaupunkiini Kemistä Ouluun. Eivät ihmiset helpolla auta ja joskus voin olla tuon miehen roolissa. Kaivoin siis lompakostani dollarin. Lähtiessäni huomasin, että eräs toinen nainenkin oli tehnyt saman.

Annoimme ne siis miehelle juuri lähtiessämme. Mitä ajattelette, että saimme mieheltä. Lämmintä kättä? Halauksen? Hyvä kun ei sylkäissyt päälle.Toivottavasti se toinen nainen ehti lähteä hieman minua ennen ja ei kuullut. Se mies nimittäin pilasi päiväni mutisemalla: "Vaunussa on varmaan 100 ihmistä ja minä saan kaksi dollaria."

Dollari ei ole iso raha. Se on vain 70 senttiä. Kuitenkin minä olisin voinut käyttää sen toisin. Tänään ostin dollarilla valmisaterian evääksi töihin. Eilen kolme kevätkäärylettä yhteishintaan 1 dollari. Sillä saa herkullisen suklaakeksin, joka olisi maistunut makealle raskaan työpäivän jälkeen. Se ei ole iso raha, mutta se oli minun rahani. Olisin voinut käyttää sen toisinkin.

Tämä ruoka maksoi minulle 1.70 dollaria.

 Minä olin niin pettynyt ja vihainen. Minä kuvittelin, että minulle oltaisiin kiitollinen. Tiedän, että se, mitä hän joutui tekemään oli varmasti turhauttavaa, mutta silti. Oliko siinä samalla pakko loukata niitä kahta ihmistä niistä kaikista, jotka uskoivat, että ihmistä hädässä kannattaa auttaa? Seuraavalla kerralla avun antaminen on vaikeampaa, kun muistan tämän tapauksen. Tuskinpa myöskään niiden muiden ihmisten halu auttaa ainakaan kasvoi.

Kuitenkin sitten kohtasin hetken, jolloin piti päättää antaako toisen ihmisen nauttia hyvänä ihmisenä olemisesta vaikka hieman turhauttaisikin. Olin menossa Saint. Lawrencin markettiin.

Spoiler alert: Pääsin jopa perille saakka.

  Menin siis Metroasemaa kohti ja jäin odottamaan liikennevalojen vaihtumista. Tien toiselta puolella bussi pysähtyy ja huiskuttaa minulle. Nämä liikennevalot ovat idioottimaiset. Niiden vaihtuminen kestää ikuisuuden. Kuitenkin koko sen ajan bussi jököttää paikallaan ja bussikuski viitto minulle vain, että paina sitä nappia. Olin jo painanut ja viimeinkin valot vaihtuivat. Ylitin tien ja bussi avasi minulle ovensa. Se kuski oikeasti odotti naurettavan kauan minua, joka oikeasti en ollut edes tulossa siihen bussiin. Se meni täysin vastakkaiseen suuntaan, mihin minun piti mennä, mutta en minä voinut olla menemättä siihen. Kuinka usein yksikään bussikuski oikeasti on näin ihana? Hyvin hämmentyneenä sitteen istuin bussissa kaksi asemaväliä, jonka jälkeen siitä kävelin läheiselle metroasemalle. Jouduin ajamaan metrolla yhden pysäkinvälin pidempään kuin olin suunnitellut, mutta se ei haitannut. Bussikuski oli tehnyt oloni niin hyväksi kiltteydellään ja toivon, että hänelle jäi hyvä mieli käytöksestään. Hän ei saanut koskaan tietää, että oli oikeastaan vain haitannut matkaani, mutta kuitenkin pelastanut uskoni ihmisiin.

Harvoin Gleen avulla pääsee pätemään...

Oon aikaisemminkin sanonut olevani ylpeä Gleekki, joten annan tulla. Lieviä spoilereita viidennen kauden alkujaksoista.

Oikeesti, Glee pelastaa mun maineen niin kympillä nykyään. Mul on uutinen maailmalle, mä en tiedä nykymusiikkia sen enempää ku vanhempaakaan. Mää kuuntelen kappaleita, jotka oon jossain kuullu ja ihastunu. Saattaa olla, et koko maailma kuuntelee jotain hittibiisiä ja mä en oo ikinä sitä kuunnellu. Niin vain on. Asialle piste. Toinen asia, mikä kuuluu tietää, mää en tykkää testaamisesta.

Juttelin siis tänään yhen tosi kivan ihmisen kanssa, joka oli hirveä musiikkifriikki. Se sitten ilmoitti, että ehkä sen lempibändi ikinä on Beatles. No oon mä kuunnellu sitä, mut se katto mua silleen epäuskosesti ja sitten sano, et okei mitä kappaleita tiedät. Teh panic, päässä löi tyhjää. Yesterday:n jälkeen tullut mitään mieleen. Mutta onneksi pyhä Glee tuli ja pelasti. Ajatusprosessi meni jotenkin näin: Beatles on ollu Gleessä, se oli rakkaus/kosintajakso (Love, love, love <3), mitä ne laulo? Blaine kosi kappaleella All you need is love! "All you need is love on kiva kappale." Mitä muita? Oota siel oli se mun lemppasi laulu, hoilasin sitä varmaan viikon...Help! Oikeestaan aika tilanteeseen sopiva kappale..."Help on ehkä mun suosikki."

Tyyppihän lähes vaikuttu etten ollu bluffannu. Omatunto ei ees soimannu, ku kyllä mä nyt yleensä Beatlesin kappaleita muistan. Nyt tuli vaan paniikki. No juttelu jatku ja se sano, et hän tykkää kaikesta, mikä yleensä on tehty pianolla soitettavaksi. Billy Joel on yks sen ehottomista suosikeista. Mää siis hetken oli silleen, että anteeksi ja se toisti Billy Joelin nimen. Sen silmissä käväs jo hetken sellanen voi luoja tota tietämätöntä. Mää oikeesti reagoin ihan automaattisesti vain sanomalla, että siltähän on kappale "I''moving out." Kyseisen Billy Joeliin keskittyvän jakson Gleestä olen katsonut pari viikkoa sitten. Rakastuin kyseiseen kappaleeseen ja olen sitä huudattanut. Ennen sitä jaksoa minulla ei tasan tarkkaan ollut tietoakaan kyseisen ihmisen edes olleen laulaja.

Sitten hirveän huonolla omatunnolla jatkoin keskustelua, sillä toinen oli jopa iloisen yllättynyt sivistykseni tasosta. Rakkaat lapset, tarinan opetus on se, että voit olla aivan helkutin pätevä musiikin suhteen vain jos olet todella perehtynyt musiikkiin ja sen historiaan...tai sitten katsot Gleetä.

Red Mittens Revolution

Vietin lauantain, joka olisi pitänyt viettää opiskelemalla, shoppailemalla. Se oli aamulla suunnitelmissa, mutta juuri kun nousin rappusia ylös, huomasin, että vuokraisäntäni katsoi olympiapeliä Suomi-USA. Olin kuvitellut, että koska Kanada ei pelaa tässä ottelussa, niin tuskin sitä näytetään. No koska vuokraisäntäni on mahtava tyyppi, niin istahdin alas ja päätin jäädä katsomaan saadaanko pronssia vai karvas tappio. No jos olette Suomessa, niin tiedätte kyllä miten kävi. 5-0 maistui täälläkin makealta. Sitä juhliessani sitten shoppailureissulta lähti päivän päätteeksi suloisten pinkkien polvisukkien lisäksi red mittensit oikein olympiamerkkien kanssa.

Koska kamerani edelleen on kuollut, niin tässä google-kuva red-mittenseistä. 

Red Mittensit (suomenna hassut lapaset) ovat täällä jokin must juttu, joka lähes kaikilla turisteilla pitää olla. Nyt vielä olympia-aikana, ne ovat sponsorit, joten ajatelkaa, ostamalla ne minä olen lahjoittanut 3,33 dollaria (2,18 euroa) Kanadan olympiajoukkueelle. Siitä hyvästä nyt vaadin Kanadalle ainakin jääkiekon kultamitallia ja nöyryytystä Ruotsille. Eikö 3-0 kuulostakin juuri siltä?

Täällä on ollut aika sekopäinen päivä. Ihmisiä on kulkenut vastaan lippuja liehutellen ja pelkästään minulla ei ole ollut kyseisiä isänmaallisia lapasia. Laskin lisäkseni kahdeksat kahden tunnin kävelylenkin aikana. (Kävin kirpputorilla. Yleensä pidän niistä, mutta tämä... Uskomattoman paljon roinaa.)

Lapaset olivat kyllä hyvin helppo somiste. Pari kännistä huutajaa kiljaisee Go, Canada, Go ja minä vain nostan käteni ja heilutan niitä. Sain välittömästi hymyileviä kasvoja ja käden läpsytyksiä. Sinäänsä olen mahdottoman tyytyväinen vaikka tietenkin Suomen kulta olisi ollut kiiltävämpää. Mutta Selännekin sanoi, että parempi voittaa pronssi kuin hävitä hopea. Minua kyllä harmitti, että kamerani vietti tämän päivän kuolleen akun vuoksi kotona. Yksi asia ainakin, josta olisin halunnut kuvan, oli katukyltti ravintolan edessä, jossa luki: Soup of day: Swedish tears.
Kansa, joka pilkkaa ruotsalaisia =  niin kotoisa tunnelma.

Tullessani takaisin asunnolleni ja tietenkin nauroin, etten olisi parempana päivänä onnistunut laittamaan lapasia käteeni, vuokraemäntäni oli hämmentynyt. Hän oli kuullut, että kyseiset lapaset oli jo myyty loppuun. Eli jos minä sain viimeisiä olympialapasia ja vielä pitää niitä päivänä, jolloin maa voittaa kultaa olympialaisissa...tunnetta voi kuvata vain yhden videon avulla. Varoitan komeasta, paidattomasta jääkiekkoiliasta, mutta eiköhän puoli Suomea ole jo tämän nähnyt. http://instagram.com/p/kulwYBDJ0G/#

Naiset rakastuvat aina idiootteihin

Hälytys alas, maailma. Otsikosta huolimatta tämä postaus ei kerro epätoivoisesta ihastuksesta johonkin wannabe pahaanpoikaan. Tai no, riippuu kuinka laajakatseisia tahdotte olla tuon termin suhteen.

Olen jo jonkin aikaa rakastanut x-men Evolution sarjaan ja kuka nyt ei rakastaisi yliaktiivista sinistä pörröistä teleporttaajaa? Kuitenkin aloin miettiä Nightcrawler nimen suomennosta Painajainen. Niinhän se suomennettuna oikeastikin on, mutta jos jaetaan nimi kahdeksi eri sanaksi niin suora suomennos olisi yö ja mönkiäinen. Kuka pelkää yömönkijäistä? Suuri häpeä.

Samalla logiikalla entä sitten mitä painajainen oikein on tarkoittavinaan? Jokin painaa sinua, joten näet painajaisen? Ei kai suomenkieli voi yrittää olla samalla niin ärsyttävän tylsä ja looginen? Ei hetkonen, niin se oli suomenkieli. Luultavasti juuri tuosta syystä koko sana on syntynyt.

Tässä teille yömönkiäinen häritsemään unianne. Eikö ole suloinen <3

Kaikista idioottimaisin asia on, että vaikka tiedän suomen olevan ehkä yksi maailman rumimmista kielistä en voi olla rakastamatta sitä, miltä se kuulostaa. Rakastan kirjoittaessa sitä mahdollisuutta, että minulla on kymmenen eri synonyymia sanalle kaunis. Rakastan idioottimaista sanajärjestystä jossa Matti rakastaa Maijaa-lauseen voi sanoa millä sanajärjestyksellä tahansa.

Englanti saattaa olla sulavanpi kieli ja sillä on niin paljon enemmän mahdollisuuksia kuin pienellä surkealla suomella, mutta en ole ikinä itkenyt lukiessani mitään englanniksi. Suomeksi vähän liiankin usein.

Minua kuitenkin surettaa se, miten vähän mahdollisuuksia ihmisillä on kirjoitta suomeksi ja saada kunnollista palautetta teksteilleen. Itsekin sorrun helposti lukemaan fanfictionia mieluummin englanniksi. Vaihtoehtoja on niin paljon enemmän ja valitettavasti parhaimmat kirjoittajat ovat yleensä muista maista. Miksikö? No siksi, että muita maita on huikeasti enemmän kuin Suomea ja toiseksi yleensä kirjoittajat siirtyvät kirjoittamaan englanniksi, kun ovat siihen kykeneviä. Minä yritän sitä, mutta samalla se sekä tuntuu väärältä, että idioottimaiselta. En halua kuulostaa itserakkaalta, mutta pidin usein teksteistäni. Osasin olla ylpeä lauseistani ja tunsin tyylini. Saatoin jopa auttaa uusia kirjoittajia ja kertoa heille virheistä, joita olin aluksi tehnyt. Englanniksi kirjoittaessa tuntuu kuin olisin taas lähtöpisteessä. Minä en tiedä kielioppia ja tarvitsen ihmisen lukemaan tekstini. Minusta tuntuu kuin minulla ei olisi oikeutta katsoa toisen tekstiä kriittisin silmin, koska omani tuskin on ainakaan parempaa.

Kieli on aina ollut minulle tärkeä asia. Olen oikeastaan aina kerännyt sekä lauseita, että sanoja, jotka herättävät minussa tunteita. Maija Vilkkumaan laulussa Rikkinäinen sähikäinen lauletaan: "Laurin ääni nousee raivofalsettiin". Minusta raivofalsetti on uskomattoman kaunis sana. En ole ikinä pystynyt käyttämään sitä missään kirjoituksessani, koska se on niin erikoinen sana. Silti olen aina ihaillut, miltä se kuulostaa. Tai sana salakavala, oikeastaan pelkkä kavalakin on ihana sana, mutta tuo sala-etuliite tekee siitä, jotenkin pehmeän ja ihanan kuuloisen.

Yksi kirja, joka on onnistut valitsemaan nimensä uskomattoman hyvin. 

En sano, että näin olisi vain suomenkielessä. Englannissa, kuten kaikissa kielissä, on lukemattomia ihania sanoja, joita rakastan kerätä. Disgusting, Bittersweet ja Gorgeous, ovat kaikki listallani. Kuitenkin varsinkin ollessani täällä Kanadassa alussa katsoin niin kateellisena pieniä natiaisia, jotka puhuivat englantia äidinkielenään. Miettikää mitkä mahdollisuudet heillä on elämässään. He voivat kirjoittaa ja lukea niin paljon enemmän ja heillä on paljon enemmän mahdollisuuksia kaikkeen ilman vaivaa. On mahdollista, että he eivät eläessään katso tekstitettyä elokuvaa eivätkä silti ole sivistymättömiä. Miksi toisille annetaan sellainen mahdollisuus syntymäoikeutena samalla, kun minä kirjoitan tätä blogitekstiä jollain niin idioottimaisella kielellä kuin Suomi? 

Nyt parin viikon sisällä olen ymmärtänyt, että vaikka natiivina englantilaisena olossa on puolensa (jotkin niin kadehdittavan järkyttävän hyvät puolet, että itken hieman kuitenkin) niin minulle suomenkieli on kuitenkin lahja. Ilman sitä ymmärtäisin ehkä paremmin jotkin muut lauseet ja sanat, mutta en olisi ikinä pyöritellyt sanaa Iki-ihana suussani. Saattaisin pitää englantia maailman rumimpana kielenä, kuten pidän suomea juuri nyt. En kuuntelisi surullisena Laura Närhen "Mä päästän sut pois" tai laulaisi yksin ollessani täydellä voimalla Annika Eklundin kappaletta "Ole hiljaa ja suutele mua"  (Voi luoja, ne sanat on vain jotenkin niin naurettavat ja samalla mahtavat). Minulle suomenkieli on rikkaus ja vaikka olenkin katkera kaikille natiivienglantilaisille, niin tämän viestin tarkoitus on kai näyttää kieltä ja sanoa, että "Hei katsokaa, tällaista sekasotkua on suomi. Artikkelin mukaan sinun englantilainen pitäisi opetella sitä yli 1000 tuntia ennen kuin uskaltaisit rupatteluun. Minulle tämä on sinun sanavarastosi mukaan, joka on muuten tyystin erilainen omani kanssa, piece of cake."

Tästä postauksesta tuli aivan naurettavan pitkä, mutta ottakaa tämä nyt vaikkapa myöhäisenä ystävänpäivätekstinä rakkaalleni. Omaa kultaa kun ei ole, mutta onpahan minulla äidinkieleni.

Everything is awesome in Cloud Cuckoo Land!

Alan olla todella iloinen siitä, että kirjoitan nimimerkillä nolo ihminen. Minä vaadin rakkaat ihmiset, että tätä blogitekstiä luetaan kuunnellen loopilla parasta soundrtackia pitkään aikaan. linkki ---> http://www.youtuberepeater.com/watch?v=t6lHm-stXdM (kertokaa toki missä vaiheessa menetitte järkenne...)

Eli eilen kävin elokuvissa ja sen enempiä selittelemättä:

Batman<3<3<3

Menin siis eilen elokuviin ja pakko sanoa, että myyjällä oli loistava pokka, kun ilmoitin, että haluan yhden lipun lego-elokuvaan. Vielä noustessani portaita ylös kohti saleja yksi tyyppi edessäni alkoi puhua ja kysyi olenko menossa Legoja katsomaan. Hetken päästä sitten tyyppi takaani vastasi (huh, onneksi reaktioni olivat niin hitaat, että en ehtinyt vastata itse...), että "Hei, mä olen 31-vuotias. En tod." Itse tietenkin halusin tyrmätä tällaiset ennakkokäsitykset, että jokin numero voisi estää jonkin mahtavan tekemisen. Käännyin siis ja ilmoitin ylpeästi olevani 21-vuotias ja menossa katsomaan Lego-elokuvaa. Tyyppi meni sanattomaksi ja minua vain huvitti. Mahtava ilta tulossa.

Paitsi antaessani lipun huomasin lappusen joka kielsi kaikki herkut ja juotavat, jotka on ostettu muualta. Totta kai minulla oli karkkia ja limsat, joita en todellakaan ollut ostanut paikan päältä. Siellähän oli helkutin kallista. Päätin siis, että ratsatkoon jos  tahtoo, mut otan omat. Varmuuden vuoksi ootin kyl et teatteri pimeni ennen ku otin karkit esiin. Siinä olikin kulttuuriero, monet kantoivat mukanaan ranskalaisia, hampurilaisia jne. Harvalla oli karkkia. Outoa porukkaa. Siinä istuessani tuli tietenkin se hirveä hetki, jolloin alkaa miettiä, että minne helkuttiin sitä taas on itsensä pistänyt. Lapset pyörivät ja huusivat ympärillä ja vanhempien huokaukset särkivät tunnelmaa. Sitten elokuva alkoi ja muutaman minuutin päästä epäilykset vielä kasvoivat. Elokuva lähti jokseenkin hitaasti liikkeelle. Kuitenkin sitten kun se lähti niin nautin vähintään yhtä paljon kuin lapsosetkin. Kikatin ja hykertelin typerille vitselle ja tunnelmaa vain paransi kun mukaan saatiin Batman, Supermies ja helkutin vihreä lyhtykin.  Kuitenkin lopullisen rakastumisen aiheutti (nimi on sitten aivan oikein) Prinsessa Unikitty, pinkki lievästi psykopaattinen yksisarvisen ja kissan sekoitus, joka asuu Cloud Cuckoo maassa, jossa kaikki paitsi negatiivisuus on kiellettyä. Tässä kuva demostroimaan:

Eli loppujen lopuksi elokuva, jossa on Batman, pinkki yksisarvisen ja kissan sekoitus ja sondtrackina kappale nimeltä: Everything is awesome (jota varmasti olette kuunnelleet koko tämän tekstin ajan, vai mitä?) elokuva vain ei pysty olemaan mitään muuta kuin pirun mahtava. Jäin kaipaamaan vain kahta asiaa: Vitsiä, jossa valitetaan siitä, että mikään ei käy niin uskomattoman kipeää kuin legopalikan päälle astuminen ja Robinia. Myönnän, että jälkeen päin ajateltuna elokuva oli kuin puolentoista tunnin Lego-mainos. Ja valitettavasti se toimi. Teki mieli etsiä kaapista vanhat legopalikat ja olla luova ja erityinen. Ja olen enemmän kuin kiitollinen, että olin kaoottinen lapsi, enkä ole eläissäni yrittänyt liimailla legopalikoita yhteen ja tehdä jotain nättiä.

Tässä vielä linkki traileriin:  jos sitä enää tämän hehkutuksen jälkeen tarvitsee...: TRAILERI

Kokonaisuudessaan minä käsken teitä ihmiset unohtakaa, millaisia elokuvia teidän pitäisi katsoa tai kuinka vanhoja ja viisaita olette. Antakaa itsellenne lupa olla tyhmä ja nolo. Tehkää sitä, mitä tahdotte, älkääkä sitä, mitä teiltä odotetaan. Se on sen arvoista.