Stressin keskeltä suosituksia

Ehkä inhottavimpia asioita, joita tiedän ovat stressi ja syyllisyydentunne. Minä vihaan niitä, mutta on muutamia poppaskonsteja, joilla saa kaiken pahan pois hetkeksi. En sano, että nämä keinot parantaisivat maailman ja tekisivät elämästäsi sateenkaarenvärisen ja sparklettavan. Nämä ovat vain minun keinoni hetkeksi pistää ajatuksen narikkaan ja nauttia hetkestä.

1. Sakuraga Mein mangasarjat

Kirai ja nai Kedo 

YAOI-varoitus. Sinänsä hassua, että tämän mangakan suosituin sarja on 'I wanna be naughty'. (Ei muuten todellakan yhtä rivo kuin nimensä).Itse pidän enemmän sivutarinoista. Niissä keskitytään eri pareihin, jotka ovat mielestäni syvällisempiä. Sarja on täydellinen sekoitus romantiikkaa, epävarmuutta itsestään ja sitä ällöä aaw, sulan lattialle tunnetta. Vaikka kyseessä onkin koulusarja, se ei ole liian imelä ja kliseinen. Mangaka osaa tehdä täydellisesti komediaa ja tunnetta sekaisin ihanalla piirytyylillä. Tämä sarja saa unohtamaan pahat päivät.

Jos on enemmän tapahtunut jotain, josta olet kiukkuinen, suosittelen Kirai ja nai Kedo- osaa (Ei löydy mangafoxista, mutta mangahere.com löytyy kokonaisena) ja sen jatko-osia Koi ja nai Kedo sekä Kare ja nai kedo. Ihana tsundere-uke!

Jos taas olet masis ja tahdot tunteellista sulan lattialle ja uskon ihmisyyteen tyyppistä piristämistä ehdottomasti Mujihi na Otoko ja sen jatko-osat Mujihi na Anata sekä Mujihi na Karada(WIP!) ovat takuuvalinta. Tämän parin omistautuminen toisilleen on sydäntäsärkevän ihanaa. Lue, sula ja unohda, että maailmassa on harmaita päiviä.

2. Gilmoren tytöt

Vanha sarja, kaikkien katsoma, osaan jo ehkä jaksot ulkoa, mutta kuka välittää. Kun tämän sarjan alkulaulu alkaa soimaan, tunnen, miten hieman rentoudun. Sarja kertoo täydellisesti elämästä. Se voi olla vaikeaa, mutta asiat selviävät. Pimeästäkin arjesta löytää valoa, kun sitä katsoo yhdessä tärkeimpien ihmisten kanssa. Tämän sarjan Lorelai on mahtava inspiraatio, millainen haluaisi olla. Hän ei ole täydellinen. Hän sai lapsen 16-vuotiaana, mutta hän kasvatti sen lapsen mahtavalla tavalla. Mitä ikinä tapahtuukaan, nämä tytöt eivät luovuta tai masennu. Sarjassa on seitsemän kautta ja päätösjakso esitettiin vuonna 2007. Edelleenkin sarja on legenda. Jos olet onnistunut missaamaan sen, niin nyt on aika korjata se asia. Ihan sama kuinka masentunut olet, tämä sarja saa hymyn huulille.

3. Kirjoittaminen

Vain jos olen todella, todella masentunut jostain, kirjoitan ylös oikeasti tunteeni. Annan vain vuodatuksen tulla. Todellisuudessa masentuneena päädyn yleensä kirjoittamaan ficciä tai vielä useammin omilla hahmoillani. Kun on jonkin tunteen vallassa tyhjän paperin kammosta ei ole huolta. Olen myös huomannut, että laatu ei ole silloin huonommasta päästä, vaikka niin voisi olettaa...vaikka en ehkä suosittele tätä keinoa käytettäväksi koulutehtäviin. Argumentit ja päätelmät saattavat välissä olla aika räiskyviä.

4. Klassikot

Klassikot eivät koskaan ole merkinneet minulle Shakespearea tai niitä hienoja kirjoja. Minulle klassikot ovat niitä kirjoja, joita rakastan niin paljon, että olen lukenut ne useampaan otteeseen. Yleensä ne ovat kirjoja lapsuudestani, jotka ovat yhä edelleen mielestäni mestariteoksia. Ne tuovat rauhaa ja turvallisuudentunnetta. Minun klassikoitani ovat mm. Potterit, Lumotun metsän kronikat tai Roswell High-sarja. Sama tunne tulee myös elokuvista. Disney on aina kova sana, mutta surullisena se on jumalallinen.


5. (Suomalainen) angstimusiikki

On tiettyjä kappaleita, jotka joko pidentävät masennustani tai parantavat sitä. Ei sillä niin väliä, mutta ne kuuluvat masentaviin päiviini. Tässäpä pientä listaa listan sisältä:

- Laura Närhi, Mä annan sut pois
- Finlanders, Oikeesti
- Happoradio, Puhu äänellä jonka kuulen
- Juha Tapio, Kaksi puuta
- Don Huonot, Hyvää yötä ja huomenta

Tässä vain suosikkini angstilauluista. Varmasti unohdin tärkeimmät. Sitten vielä på Engelska

- Anouk, Birds
- The Band Perry, If I die young
- Emilia, Big big World
- Glee, Teenage Dream Acoustic (Onko tullu selväksi, että olen Gleekki? Katsokaa sitäkin masentuneena...ja aina)
-Christina Perri- A thousand years
- Moulin Rouge, Come what may (ending scene), Your song, Tando de Roxanne

6. Syöpöttely/jopa leipominen (EI HYVÄ IHME NÄMÄ OLE MINUN TEKEMIÄNI! Googlen kuvahaku teki ne...)

Älkääs siellä yrittäkö vältellä tätä vaihtoehtoa. Ostakaa iso levy suklaata, laittakaa Disneyleffa pyörimään ja antakaa itsenne hetkeksi nauttia edes herkuista. Voisi maailmassa olla suurempikin synti kuin pieni annos makeaa toisinaan. Sen lisäksi ajatus siitä, että maailmassa on näin ihania asioita piristää ja minä en aio tuntea syyllisyyttä syöpöttelyn vuoksi. Surkeana hetkenä me kaikki olemme ansainneet sen.
---

Eli tässäpä oli tulevan hoitajan kuusiosainen ensiapu masennukseen. Se ei saata olla kaikista järkevimmistä päästä, mutta se toimii usein minulla. Luonnollisesti listasta puuttuu vielä ainakin ystäville puhuminen, kävelylenkit, huoneen siivoaminen jne. Ajattelin vain tehdä muutaman kohdan, joissa suosittelisin jotain ja antaisin ideoita. Ehkäpä joku hulluutensa hetkenä jopa kokeilee  vaikkapa masentuneena tai muuten vaan napata uudestaan käteensä lapsuuden lempikirjansa ja kokee saman rauhallisuudentunteen kuin minäkin. Eli hirvittävän pitkä postaus, mutta toivottavasti antoi edes jotain ideoita tai ajatuksia. Onko teillä listaa, mitä tehdä, kun maailma masentaa?

Kun lakanasta ei kuulu BOING-ääntä

Tämä on puhdas rageviesti, kuten varmaan 90% tästä blogista. Minäpä kerron teille pienen tarinan sisar hentovalkoisen elämästä ja sänkyjenpetaamisesta.

Olen harjoittelussa palvelukodissa. Olen aikaisemmin tehnyt jo vanhustyötä, joten tämä ei ole mitään uuden uutta enään ja sen lisäksi tätäkin harjoittelua on tehty jo puolitoista kuukautta. Ensimmäisen kuukauden olin ainoana opiskelijana ja pari viikkoa sitten ilmestyi muutama kanadalainen hoitajanalku. He opiskelevat...suomeksi se on kai apuhoitaja, joita meillä ei enää edes ole olemassa. Koulutus kestää puolivuotta ja heillä ei ole aikaisempaa kokemusta lainkaan. Toisin sanoen kyllä minäkin näen, että minä jotain osaan enemmän kuin he. Vaikka kuulostan nyt helkutin itserakkaalta niin aika paljonkin enemmän kuin he ja sen näkee jo työkavereiden käyttäytymisestä minua kohtaan verrattuna heihin. Muut opiskelijat syövät eri pöydässä, kun hoitajat. Minulle eilen yksi hoitajista sanoi, ettei minun tarvitse olla huolissani arvioinnista, sillä olen hyvä osa heidän tiimiään.

Olen siis olen saanut autettavaksi omia asukkaita jo nykyään. Teen työtä yksin toisin kuin muut opiskelijat, jotka seuraavat hoitajia ja tekevät työtä heidän rinnallaan. Tein sitä aluksi itsekin tässä paikassa.

Avustin aamusta siis ihanaa asukastani. Hän teki aamupesut ohjattuna ja hieman avustettuna. Ohjasin suunhoidossa, autoin vaihtaman vaatteet ja neuvoin häntä harjaamaan hiuksensa. Samalla, kun asukas harjasi hiuksiaan, minä petasin sängyn. Kuulostaako simppeliltä? Minusta se meni mukavasti ja olin lopputulokseen tyytyväinen. Asukas oli tyytyväinen, edustuskelpoinen ja huone näytti nätiltä. Autoin siis hänet päiväsaliin ja lähdin toisen asukkaan luokse.

20 minuuttia myöhemmin sitten kuljin taas tuon ensimmäisen asukkaan oven ohitse ja hämmästyksekseni näin yhden näistä opiskelijoista oman asukkaani sänkyä petaamassa. Samaa sänkyä, jonka petasin mielestäni oikein hyvin vain 20 minuuttia sitten. Menin siis huoneeseen ja leikilläni heitin, että eikö ollut tarpeeksi hyvin pedattu sinun mielestäsi. Hän selvästi säikähti huoneeseen ilmestymistäni ja sitten vastasi minulle: "Oikeastaan ei."

Totta kai olin hieman, että mitä helkuttia. Miksi tämä elämänsä ensimmäistä harjoittelua/vanhustyötä tekevä typykkä tulee arvostelemaan minun asukkaani sängynpetaamista. Se on hoitajan asia valittaa ja ne valitukset tulevat minulle eivätkä hänelle. En tietenkään mitään sanonut, mutta ilme taisi olla aika näkemisen arvoinen, sillä hän alkoi nopeasti selittää, että iltavuoro sitten syyttää opiskelijoita ja arvostelee. He ehkä katsovat, että minä olen auttanut asukasta, mutta kukaan ei tiedä, olenko minä pedannut petiä. Sitä minusta aivan tarpeeksi hyvin pedattua petiä. Taisi hymy olla minulla aika kireä selityksen edetessä.

Aloitetaanpa siitä, että minä olen ollut täällä puolitoistakuukautta ja yksikään ei ole vielä arvostellut tai uudestaanpedannut petaamiani sänkyjä...paitsi tämä kolmatta viikkoa harjoittelussa oleva sänkynatsi. Minä alan ymmärtää niitä vanhoja hoitajia, jotka haluaisivat viskata uudet hoitajat uusine ideoineen lähimpään kurarapakkoon. Minä myönnän, että saatoin kutsua häntä mielessäni hieman vähemmän mairittelevalla nimellä koko loppupäivän. Oikeastaan kutsun edelleenkin, eihän tässä nyt pyhimyksiä olla.

Sitten toiseksi tuo selitys. He eivät voi antaa sinulle negatiivistä palautetta ilman, että selvittävät, oletko sinä oikeasti syyllinen. Kyllä yleensä aina ensin syytetään sitä hoitajaa, joka on asukasta auttanut eikä randomia opiskelijaa, joka yleensä ottaen on koko aamutoimien ajan ohjaajassa kiinni. Minä toisin sanoen olisin saanut ne syyt joka tapauksessa jos valittamista olisi ollut.

Ja sitten vielä kolmanneksi. Mitä helkutin väliä?! Asukas oli tyytyväinen elämäänsä. Jos pudotettaessa kolikko ei pongahdakaan lakanasta, niin onko se asukkaan kannalta maailmanloppu? Tämä kamala uurastus, jonka oppilas teki, olisi mennyt pilalle jos olisin istunut sängylle. Sen aamun aikana minä olin antanut asukkaalle vaihtoehtoja, mitä hän tahtoo pukea päälleen. Valinnanvapautta. Olin sanallisella ohjauksella saanut hänet tekemään aamupesut ja harjaamaan hiuksensa. Omatoimisuutta. Edellisenä iltana olimme samaiseen sänkyyn vaihtaneet lakanat yhdessä asukkaan kanssa. Hän nautti tekemisestä ja tunsi itsensä hyödylliseksi. Huolehdin, että hänen vaatteensa ovat oikein napitettu, sievät ja, että hänen on mukava olla. Hän on puhdas ja hänen ihonsa on hyvässä kunnossa. Nämä olivat niitä asioita, joita minä pidän tärkeänä.

Kun minä olen vanha enkä kykene pitämään itsestäni huolta, haluanko minä tiukasti pedatun pedin? Ei voisi vähempää kiinnostaa. Haluanko tuntea elämäni mielekkääksi ja kokea jonkinlaista hallintaa kontrolloidussa ympäristöstä? Varmasti. Minä hoidan asukkaitani, kuin haluaisin, että minua hoidettaisiin. Antakoon kokemattomat opiskelijat  ja tuomitsevat ihmiset minulle anteeksi jos se ei ole oikea tapa. Minä en vain näe syytä, miksi hyvin pedattu sänky määrittelisi ihmisen onnellisuuden.

ComiCon fiilistelyä

Ostin liput toronton ComiConiin jo pari viikkoa sitten. Viikko sitten palvelukotiin, jossa teen harjoittelua iski todella raju vatsatauti. Lähes kaikki asukkaat ja suurin osa hoitajista ovat tehneet hyvin läheistä tuttavuutta vessanpytyn kanssa. Tein siis alkuviikosta suunnitelman. Maanantaina saisin viruksen, tiistaina näkyisivät merkit ja torstai sairastettaisiin. Perjantaina valmis viikonlopun kestävään nörtteilyyn. No ongelmaksi muodostui, että aikataulu ei pitänyt. En sairastunutkaan maanantaina. Nyt jälkikäteen hyvä fiilistellä. Terveenä pysyttiin. Huomenna saa tulla vaikka minkälainen tauti, coni on nyt ohitse!

Vain nörtit voidaan toivottaa tervetulleeksi näin ilman pelkoa, että kukaan loukkaantuu.

Tapahtuma oli Suomen mittapuulla suuri, mutta torontolaisten mielestä pikkuinen talviconi. Kesällä sitten on se oikea tapahtuma kuten meilläkin. No minulle tämä oli aivan tarpeeksi isoa. Yksi suuri ero mihin olen tottunut oli luonnollisesti se, että tämä oli sarjakuvatapahtuma, ei pelkästään animea. Ympärilläni oli siis oikeasti ihmisiä, jotka elävät sarjakuville. Rakastin sitä, että vielä metroa odottaessani kuulin vieressä olevien ihmisten keskustelevan Supermiehen viimeisimmästä elokuvasta ja eroista sarjakuviin. Myyntipöydät olivat loistavia...ja ****leen kalliita. No sainpahan kuolata. Toinen ero oli selvästi se, että tämä paikka on lähellä Amerikkaa ja toiseksi tämä on Toronto. Täällä on ennestään jo paljon julkkiksia ja se näkyi. Ohjelmat pyörivät julkkisten ympärillä ja välissä se jopa ärsytti. Mistä helkutista minä nyt näitä tyyppejä tuntisin? Joku Bittenin castingi täällä...kiitos, mutta ei kiitos.

Osa taiteidenkujasta

Sitten tietenkin cossauksesta. Paikalla niin loistavia kuin kelvollisiakin cosseja:

Anteeksi tämä Batman hypetys. Oli vain loistavaa, kun kerrankin ympärillä oli valtava määrä samanlaisia fanityttöjä/poikia kuin minäkin. Toisena päivänä päädyin itsekin koittamaan cossaamista. Parin viikon varoitusajalle tehty asu (onneksi löysin helpon hahmon cossata) onnistui askartelutarvikekaupan avulla ilkeästä kissasta huolimatta, joka olisi kovin mieluusti tahtonut osallistua maalaamisprosessiin, asu tuli valmiiksi.

Menenkö Nightwingistä?

Päivän aikana ehdin jopa löytää Lepakkoperheeni ja sain perhepotretin. Emmekö olekin suloisia?

Batfamily.

Se tunne, kun olet toista kirjaimellisesti päätä lyhyempi...

Minulla siis oli hauskaa Nightwinginä. Ihmisetkin hämmentävän paljon tykkäsivät. Saldoksi tuli monia kehuja, yksi halusi ottaa pätkän videota, 12 (kröhöm, ei niin, että olisin laskenut) ja joku tyyppi haastatteli paikallislehteen. Olin siis ihan tyytyväinen.

Yllättävän harva suostui ottamaan kadulla katsekontaktia

Viimeisenä conipäivänä päätin sitten vielä huvin vuoksi tehdä hyvin pienen cossin. Muistaako kukaan parin vuoden takaa Ode to the Bouncer kappaletta Studio Killerseiltä? Heti ekasta kerrasta asti, kun näin videon ajattelin, että Cherryä olisi mahtava joskus cossata. No tämä cossi ei ollut täydellinen (hei, pari päivää aikaa!), mutta sainpahan sen toiveen toteutettua. Tietääkseni kaksi ihmistä tunnisti hahmon, (mikä teki minut hyvin onnelliseksi <3) ja yksi random ihminen halusi vain ottaa kuvan kasvoistani, koska olin hämmentävä. Oliko hän oikeassa?

Viimeinen conipäivä vei voimat, mutta oli mahtavaa!

Hyvistä teoista ja niiden vastaanottamisesta

Minusta lakaa tuntua, että minun pitäisi kirjoittaa tapahtumista tai tekemisistäni ja keskityn vain hölisemään asioista kuten kieli tai Glee. Tekniikalla, ketä kiinnostaa. No tämä menee ehkä hitusen tapahtumiin, mutta huimasti enemmän turhaan pölinään. Antakaa se sitten anteeksi tai jääkää odottamaan, että saan jotain oikeaa tehdyksi.

Minä haluan omistaa blogitekstin hyville teoille. Eivätkö kaikki tee joskus jotain hyvää ilman mitään järkevää syytä? Samoin joskus elämmässä tapahtuu se ihana tunne, että hyvä kiertää ja joku tuntematon ilman mitään loogista perustelua tekee sinulle jotain kilttiä. Kuitenkaan tuleeko sitä koskaan miettineeksi, mitä maksaa palkaksi siitä, että saa joltain odottamattoman lahjan?

Toronto on täynnä katusoittajia tai kerjureita. Jos oikeasti olisi helläsydäminen ja antaisi kaikille kolikon, niin nälkäänhän sitä kuolisi. Kuitenkin pari viikkoa sitten olin metrolla menossa töihin ja seuraavalla pysäkillä metroon nousi noin kolmekymppinen mies. Metro kolisee ja kalisee, ihmiset juttelevat ja melua riittää. Kuitenkin tämä mies alkoi hyvin kiihtyneenä pitää puhetta aiheesta, josta en todellakaan saanut selvää. Ainoa selkeä kohta oli: "Jos voisitte siis antaa minulle rahaa." Samalla hetkellä, kun mies sanoi tämän myös monien kiinnostus lopahti. He olivat kuulleet näitä puheita tarpeeksi elämänsä aikana. No mies jatkoi epäselvästi jotain tyylillä: "Eikö oikeasti kukaan? No ei sitten." Sitten tyyppi vain jäi mököttämään.

Kuitenkin minä aloin ajatella, että mies tuntui aidosti olevan suunniltaan. En edelleenkään tiedä, mikä oli se kohde, johon hän rahaa niin kipeästi tarvitsi. Ties vaikka olisi huutanut siellä, että: "Kaipaan kaljaa, perkele!" Aloin ajatella, miten epätoivoisessa tilanteessa, minä olisin jos jotain tapahtuisi ja tarvitsisin pikaisesti parikymppiä vaikkapa kyytiin kotikaupunkiini Kemistä Ouluun. Eivät ihmiset helpolla auta ja joskus voin olla tuon miehen roolissa. Kaivoin siis lompakostani dollarin. Lähtiessäni huomasin, että eräs toinen nainenkin oli tehnyt saman.

Annoimme ne siis miehelle juuri lähtiessämme. Mitä ajattelette, että saimme mieheltä. Lämmintä kättä? Halauksen? Hyvä kun ei sylkäissyt päälle.Toivottavasti se toinen nainen ehti lähteä hieman minua ennen ja ei kuullut. Se mies nimittäin pilasi päiväni mutisemalla: "Vaunussa on varmaan 100 ihmistä ja minä saan kaksi dollaria."

Dollari ei ole iso raha. Se on vain 70 senttiä. Kuitenkin minä olisin voinut käyttää sen toisin. Tänään ostin dollarilla valmisaterian evääksi töihin. Eilen kolme kevätkäärylettä yhteishintaan 1 dollari. Sillä saa herkullisen suklaakeksin, joka olisi maistunut makealle raskaan työpäivän jälkeen. Se ei ole iso raha, mutta se oli minun rahani. Olisin voinut käyttää sen toisinkin.

Tämä ruoka maksoi minulle 1.70 dollaria.

 Minä olin niin pettynyt ja vihainen. Minä kuvittelin, että minulle oltaisiin kiitollinen. Tiedän, että se, mitä hän joutui tekemään oli varmasti turhauttavaa, mutta silti. Oliko siinä samalla pakko loukata niitä kahta ihmistä niistä kaikista, jotka uskoivat, että ihmistä hädässä kannattaa auttaa? Seuraavalla kerralla avun antaminen on vaikeampaa, kun muistan tämän tapauksen. Tuskinpa myöskään niiden muiden ihmisten halu auttaa ainakaan kasvoi.

Kuitenkin sitten kohtasin hetken, jolloin piti päättää antaako toisen ihmisen nauttia hyvänä ihmisenä olemisesta vaikka hieman turhauttaisikin. Olin menossa Saint. Lawrencin markettiin.

Spoiler alert: Pääsin jopa perille saakka.

  Menin siis Metroasemaa kohti ja jäin odottamaan liikennevalojen vaihtumista. Tien toiselta puolella bussi pysähtyy ja huiskuttaa minulle. Nämä liikennevalot ovat idioottimaiset. Niiden vaihtuminen kestää ikuisuuden. Kuitenkin koko sen ajan bussi jököttää paikallaan ja bussikuski viitto minulle vain, että paina sitä nappia. Olin jo painanut ja viimeinkin valot vaihtuivat. Ylitin tien ja bussi avasi minulle ovensa. Se kuski oikeasti odotti naurettavan kauan minua, joka oikeasti en ollut edes tulossa siihen bussiin. Se meni täysin vastakkaiseen suuntaan, mihin minun piti mennä, mutta en minä voinut olla menemättä siihen. Kuinka usein yksikään bussikuski oikeasti on näin ihana? Hyvin hämmentyneenä sitteen istuin bussissa kaksi asemaväliä, jonka jälkeen siitä kävelin läheiselle metroasemalle. Jouduin ajamaan metrolla yhden pysäkinvälin pidempään kuin olin suunnitellut, mutta se ei haitannut. Bussikuski oli tehnyt oloni niin hyväksi kiltteydellään ja toivon, että hänelle jäi hyvä mieli käytöksestään. Hän ei saanut koskaan tietää, että oli oikeastaan vain haitannut matkaani, mutta kuitenkin pelastanut uskoni ihmisiin.

Harvoin Gleen avulla pääsee pätemään...

Oon aikaisemminkin sanonut olevani ylpeä Gleekki, joten annan tulla. Lieviä spoilereita viidennen kauden alkujaksoista.

Oikeesti, Glee pelastaa mun maineen niin kympillä nykyään. Mul on uutinen maailmalle, mä en tiedä nykymusiikkia sen enempää ku vanhempaakaan. Mää kuuntelen kappaleita, jotka oon jossain kuullu ja ihastunu. Saattaa olla, et koko maailma kuuntelee jotain hittibiisiä ja mä en oo ikinä sitä kuunnellu. Niin vain on. Asialle piste. Toinen asia, mikä kuuluu tietää, mää en tykkää testaamisesta.

Juttelin siis tänään yhen tosi kivan ihmisen kanssa, joka oli hirveä musiikkifriikki. Se sitten ilmoitti, että ehkä sen lempibändi ikinä on Beatles. No oon mä kuunnellu sitä, mut se katto mua silleen epäuskosesti ja sitten sano, et okei mitä kappaleita tiedät. Teh panic, päässä löi tyhjää. Yesterday:n jälkeen tullut mitään mieleen. Mutta onneksi pyhä Glee tuli ja pelasti. Ajatusprosessi meni jotenkin näin: Beatles on ollu Gleessä, se oli rakkaus/kosintajakso (Love, love, love <3), mitä ne laulo? Blaine kosi kappaleella All you need is love! "All you need is love on kiva kappale." Mitä muita? Oota siel oli se mun lemppasi laulu, hoilasin sitä varmaan viikon...Help! Oikeestaan aika tilanteeseen sopiva kappale..."Help on ehkä mun suosikki."

Tyyppihän lähes vaikuttu etten ollu bluffannu. Omatunto ei ees soimannu, ku kyllä mä nyt yleensä Beatlesin kappaleita muistan. Nyt tuli vaan paniikki. No juttelu jatku ja se sano, et hän tykkää kaikesta, mikä yleensä on tehty pianolla soitettavaksi. Billy Joel on yks sen ehottomista suosikeista. Mää siis hetken oli silleen, että anteeksi ja se toisti Billy Joelin nimen. Sen silmissä käväs jo hetken sellanen voi luoja tota tietämätöntä. Mää oikeesti reagoin ihan automaattisesti vain sanomalla, että siltähän on kappale "I''moving out." Kyseisen Billy Joeliin keskittyvän jakson Gleestä olen katsonut pari viikkoa sitten. Rakastuin kyseiseen kappaleeseen ja olen sitä huudattanut. Ennen sitä jaksoa minulla ei tasan tarkkaan ollut tietoakaan kyseisen ihmisen edes olleen laulaja.

Sitten hirveän huonolla omatunnolla jatkoin keskustelua, sillä toinen oli jopa iloisen yllättynyt sivistykseni tasosta. Rakkaat lapset, tarinan opetus on se, että voit olla aivan helkutin pätevä musiikin suhteen vain jos olet todella perehtynyt musiikkiin ja sen historiaan...tai sitten katsot Gleetä.