Ei ihan liian helppoa...mutta melkein

Olen nyt hitaasti, mutta epävarmasti tehnyt muuttoa kohti pientä uljasta Kemiä päin. Koko ajan kaikki on ollut jotenkin epärealistisen helppoa. Pääsykoe meni oikeastaan loistavasti. Ei siksi, että siltä tuntuisi, vaan sain 97/100 pisteestä eli heittäen sisään. Asunnon menin vain kysymään ja pienen kiertelyn jälkeen olin jo kirjoittamassa vuokrasopimusta. Missä ovat esteet? Missä byrokratian limaiset lonkerot viipyvät? Tämän ei kuulu mennä näin yksinkertaisesti ja helposti.

Panin kaiken toivoni opintotukeen. Se on sellainen asia, jonka kaiken logiikan mukaan pitäisi olla mahdotonta saada. Sehän on suoraan sanottuna rahan kerjäämistä eikä kukaan halua antaa rahaa. Kuitenkin jos omistaa nettipankkitunnukset koko hakemuksen voi tehdä netissä...jonottamatta...tuskailematta mahdollisesti inhottavaa työntekijää...yksinkertaisesti sanottuna helposti. No koska olin unohtanut, että olin jo vaihtanut nettipankkitunnuksieni salasanan niin sain koko tilini jumiin. Näin tuli siis ensimmäinen este ja ajattelin, että tämän sotkun setvimiseen menee koko elämä.

Pelolla astelin siis pankkiin seuraavana päivänä ja vikisin virheestäni. Siellä ystävällinen virkailija vain nyökkäsi, pyysi henkkareita ja muutamalla klikkauksella homma oli selvä. Eihän tuo ollut edes kunnon este. Ei syyllistämistä, moraalisaarnoja tai viikkojen odotusta. Hyvä ihme olin ainoa asiakas, eli ei tarvinnut edes jonottaa.

Sitten kun tein pahaista opintotukihakemusta löysin kohdan "Oletko tehnyt jo osoitteenmuutoksen?". Paniikissa hermostuin, että tuokinko muka pitäisi tehdä ja äiti vain tokaisi, että sen voi tehdä nopeasti netissä. Toisella välilehdellä siis vaihdoin kotikuntani kymmenessä minuutissa ja sen jälkeen tyytyväisenä sain laittaa kyllä-kohtaan raksin pahaan kysymykseen. Kun koko höskä sitten oli valmis niin minulle tuli tieto, että minun pitää kuljettaa jokin paperi Kemiin. Turhauttavaa ja luultavasti ongelmallista.

Nyt eilen kävimme kemissä hakemassa asuntoni avaimet ja ei, se ei ollut vaikeaa. En edes allekirjoittanut mitään. Nainen vain huikkasi, että olinkin jo hoitanut paperisi valmiiksi, että tässä avaimesi. Tässä ne ihan oikeasti ovat. Eivätkö olekin nätit?

Sitten kun tulimme asunnolle tuli ensimmäinen SUURI ongelma. Huomasimme, että jääkaappi ei toimi. Soitin suivaantuneena randomnumeroon, joka löytyi vuokrasopimuksesta. Sieltä minut ohjattiin toiseen randomnumeroon, jossa oli ruuhka ja tietyin väliajoin rauhallinen naisääni toisti, että linjalla on tällä hetkellä ruuhka. Lieskat ja hiilihangot eivät varmasti kuulu helvetin sisustukseen, mutta sellainen hissimusiikki ja nainen ovat varmasti vakiopiirteitä. Kunnes viimein minulle vastattiin sieltä nainen sanoi, että korjauspalvelun miehet soittavat minulle hetken päästä. Sitten suurin yllätys. Hetken päästä ne oikeasti soittivat. Vartissa eli 15 minuutissa, ei 15 tunnissa vaan minuutissa, he olivat paikalla ja siinä paikanpäällä totesivat, että jokin osa oli rikki. Sitten ne korjasivat sen! Ei traumoja, laskuja tai ongelmia vaan nätisti huriseva jääkaappi.

Lähtiessä veimme kelalle jo aikaisemmin mainitun paperin ja pikkukaupungin hyvät puolet nousivat esille. Yksi ihminen jonossa ennen minua. Alle vartin jonotus. Absurdia. Sitten se nainen katsoi paperia, otti kopion ja se oli siinä. Maailmahan on oikeasti mennyt raiteiltaan. Kaikki näyttää toimivan.