Suosikkihahmoistani ja itsestänikin

On kiehtovaa, miten ihannoimme aina jotain mitä haluamme olla. Minä olen aina pitänyt naishahmoista, jotka ovat ylpeitä siitä mitä ovat. Esimerkiksi näistä Kissanainen, Bayonetta tai vaikka Sinbadin Eris. Kaikki ovat kauniita ja kurvikkaita. Kiehtooko minua se, millainen ulkomuoto heillä on? Ei pätkääkään. Uskon, että tuntisin tällaisiin hahmoihin vetoa, vaikka he olisivat 200 kiloisia ja pukeutuisivat nunnanasuun. Minulle tällaiset hahmot edustavat itsevarmuutta ja ylpeyttä naiseudestaan. He ovat kurvikkaita, seksikkäitä ja voimakkaita. Kuten vaikka Disneyn Pienen merenneidon Ursula. Sillä naisella on varmasti diabetes ja hän on jopa harmaantunut. Keski-ikäinenkin, uskoisin. Mutta asenteellaan se nainen piru vie pukeutuu periaatteessa pikkumustaan ja saa minut kyseenalaistamaan, onko Ariel muka tämän leffan kaunotar.

Hahmojen itsevarmuus ja tyytyväisyys itseensä vetoaa minuun, koska minulla on uskomaton tahto olla yhtä itsevarma itsestäni. En ehkä tule lähiaikoina pukeutumaan lateksiin tai ole puoliksikaan niin kamala narttu kuin Bayonetta. (animeconit nyt ovat oma lukunsa *köh*) Kuitenkin pyrin terveellä tavalla saavuttamaan sen, mitä he voisivat mielestäni tuntea. Pukeudun mieluummin hieman enemmän vartalonmyötäisiin vaatteisiin kuin säkkeihin ja kävelen mielelläni koroilla. En tahdo nyt, että tämä saa minut kuulostamaan huomiohuoralta. Se mitä yritän saavuttaa on ylpeydentunne ja tyytyväisyys ulkoiseen olemukseeni. Tällainen se on, te saatte vihata sitä, mutta minä haluan tuntea itseni kauniiksi. En huippumalliksi tai virheettömäksi, mutta sellaiseksi, että jos joku murjaisee minun olevan pyöreä tai, että kasvoissani on finnejä, voin nauraa ja olla loukkaantumatta sillä tällaisena olen aivan tarpeeksi hyvä itselleni. Miksi minun pitäisi kenellekään muulle olla jotain? Ulkoisesti olen mielestäni juuri siinä onnellisessa tilanteessa, että tällä hetkellä olen päässyt tähän tavoitteeseeni. En ole täydellinen, siihen ei ole tarvettakaan.

Sisäisesti taas minusta tuntuu, että tunnen vetoa hahmoihin, jotka ovat aina hallinnassa. He eivät näytä heikkoutta ja voivat hymy huulillaan pelata peliä, joka saa kaikki muut kavahtavaan.

Eikö ole jollain tavalla huvittavaa, että kaaoksen jumalatar osaa hallita muita eikä ole oikeastaan kaoottinen.

Kuten vaikka (siirrytäänpä nyt mieshahmoihin) Death Noten Light. L ei koskaan hirvittävästi iskenyt minuun, koska hän oli aina askeleen jäljessä. Aina hieman hämmentynyt, mikä on seuraava siirto. Ei kiitos. Lightilla oli haave täydellisestä maailmasta ja tilaisuuden tullen hän päätti tehdä siitä totta. Hän ei nyhjännyt tai pelännyt, hän lähti uhkarohkeasti tekemään sitä, minkä uskoi olevan oikein. Ainoa, mitä vihasin, oli hetki, jolloin mies menettää kontrollin. Minä en halua nähdä miestä, joka on heikko ja avun tarpeessa. Jos kaadut, kaadu hymy huulillasi. Jos seisot, seiso varmana kuin kallio. Epävarma saa olla niin kauan kuin sen peittää. Tästä syystä animesarjojen jopa vahvat naishahmot yleensä päätyvät inhokkilistalleni yhdessä niiden tyhjän nyhjääjien kanssa. Animutytöt kaatuvat poikkeuksetta ja kaipaavat apua. Ja heidän voimakkuutensa on aina turhanpäiväistä uhmaa ilman tyylin häivääkään.

I rest my case

Tiedän, että toisin kuin itsevarmuudentunteen saaminen, tällainen kontrollifriikkeys ei ole tervettä. Minä en siihen hakeudu. Mutta olen huomannut, että vaikka työtapani on kaikkea muuta kuin tyylikästä ja huoliteltua, osaan kuitenkin osittain organisoida monia tilanteita. Voin työskennellä häsläten ja heiluen, mutta se ei tarkoita, etteikö tilanne olisi hallinnassani. Tiedän, mitä minun pitää tehdä ja missä ajassa. Tiedän milloin pystyn siihen ja valitettavan hyvin tiedän milloin kaikki menee päin prinkkalaa. Kontrollinmenetys on kamala tunne ja epäonnistuminen suunnitelmassani myös todella epämiellyttää. Avunpyytäminen silloin tuntuu kuin minä kaatuisin ja joutuisin anelemaan armoa vain ja ainoastaan koska en ollut suunnitellut tarvitsevani apua. Aina, kun näin epäonnistun, kysyn itseltäni, teinkö parhaani. Oliko jokin kohta, jossa olisin voinut tehdä toisin? Mitä teen ensi kerralla? Jos vastaus on tein kaiken sillä tavoin, kuin parhaaksi näen edelleen, teen seuraavalla kerralla samoin ja kyllä, tein parhaani, niin silloin olen tyytyväinen. Jos taas vastaan toisin, olen kokemusta rikkaampi ja kehittynyt jo hieman. En ole unelmahahmokuvani, mutta terveemmällä tavalla lähempänä sitä. En edes osaisi olla yhtä huoliteltu ja harkitseva kuin vaikkapa Sherlockin Irene Adler, mutta kunnioitan hahmoina sellaisia, jotka siihen pystyvät.

Kuvittelitteko, että Severuksella oli aamulla liian kiire kammata tukkansa tai huono hiuspäivä. Ei hyvä ihme, professori Kalkaros varmasti suunnitteli tämän! 

Sitten taas ne ihmiset, jotka kaatuvat ja luovuttavat. He käyvät niin pahasti hermoilleni. Kuvitteleeko joku, etten minä kaatuile. Että olisin aina täydellinen? En helvetissä. Minä teen paljon, paljon virheitä. Kuitenkin tapaan suunnitella, entä jos. Olen jossittelun maailmanmestari ja se rauhoittaa minua. Saan sen tiedon, jos pahin tapahtuu, miten jatkan.

Minä teen todella paljon töitä, ollakseni ylpeä itsestäni. En leuhka, vaan terveesti itsevarma. Joudun monta kertaa päivässä alitajuisesti väittämään epävarmuudelle ja pelolle vastaan. Huomaan välissä vahingossa kysyväni itseltäni, olenko heille tarpeeksi hyvä. Sitten eteeni tulee ihmisiä, jotka ovat epävarmoja itsestään. Jotka ovat jo luovuttaneet ennen aloittamista. Ymmärrän itkun tai pari. Ymmärrän surkean mielen ja vuodatuksen, siksihän blogit on perustettukin. Mutta minä en ymmärrä luovuttajia. Taisteleminen ja yritys kehittyä on minulle automaattinen reaktio ja vieressä oleva kitisee siitä, miten häntä on mahdoton muuttaa. Auttaisikohan potkaiseminen vai murtaako se viimeisetkin rippeet selkärangasta. Puheet luovuttamisesta ja toiseksi parhaasta vaihtoehdosta tuntuvat minusta henkilökohtaiselta loukkaukselta. Kaipaatko sääliäni? Taistele ensin niin saat sen vasta epäonnistuessasi oikeasti. 

Siinä on teille selkäranka, jotka olette sen hukanneet. Vain väliaikaiseen käyttöön ennen kuin omanne kasvaa takaisin.

Keski-ikäinen nainen on töissä palvelutalossa. Hän on ammatiltaan sosionomi ja paljasti minulle jokin aika sitten, että ei edes tunne itseään hoitajatyypiksi. Ettei hän edes tahtoisi olla hoitaja eikä ole koskaan halunnutkaan. Sinulla on mahdollisuudet tehdä oma elämäsi, nainen. Voit tehdä sellaista työtä joka no vaikkapa sopisi sinulle. Tympääntymisesi työhön näkyy tiuskimisena ja kiukutteluna asukkaille ja muille työntekijöille. Sitä paitsi sosionomi, sellaisella ammatilla ei tarvitse tulla hoitajaksi. Ja jos mikään muu ei kiinnosta, niin aikuiskoulutus on muuten Suomessa ilmainen opiskeluvaihtoehto, joka on suunniteltu työssäkäyville ihmisille. Mikä sinua oikeastaan estää? Se helkutin elämäni on jo takanapäin-asenne.

Minä haluan kuolla katumatta päivääkään, enkä tulla mummoksi, joka muistelee aikoja, jotka olivat elämisen arvoisia. Minä saan epäonnistua, koska nousen vielä. Euroviisutkin voitti Rise like a Phoenix-kappale ja viisufriikkinä minun on nähtävästi pakko noudattaa tällaista ajatusmallia.