Onko kukaan katsonut koskaan Moulan Rouge elokuvaa? Kannattaa, itse pidin siitä. Ei edes suuria spoilereita, mutta tarina kertoo hyvin arvokkaasta prostituoidusta ja kirjailija/lauluntekijä/mikälien rakastumisesta. Tietenkään kyseessä ei ole onnellinen tai helppo rakkaustarina. Kuitenkin rakastin sitä, että kaiken takana oli koko ajan ajatus, että tapahtui mitä tahansa, bordellin täytyi jatkaa toimintaansa. He esiintyivät, tanssivat ja poistivat muiden ihmisten murheita. Mitä ikinä tapahtui: Show must go on. Ei väliä rakastuitko, sairastuitko vai tahdoitko jotain muuta. Sinulla on esitys ja siitä pitää pitää huolta.
Ajatus, että vertaan tässä musikaaliversiota ilotalosta hoitotyöhön saattaa vaikuttaa hämmentävältä, mutta perusperiaate on sama. Ei ole väliä oletko sairas, onnellinen tai surullinen. Mikään ei saa pysäyttää yksikköä. The show must go on. Sairaala tai palvelukoti ei voi lakata toimimasta oli tekosyy mikä tahansa. Jollain tavalla on uskomaton ajatus aina ollessani vapaalla, että työni jatkaa aina olemistaan. Voin kellosta arvella, mitä sillä hetkellä saattaa tapahtua. Kun minulla on aamuvuoro ja menen nukkumaan jopa ennen kymmentä tai vähän jälkeen voin laskea mielessäni moniko vanhuksista yksikössäni ehkä on valveilla. Samalla se toki saa tuntemaan oman elämäni hieman säälittävältä, mutta toisaalta siinä on jotain kiehtovaa. Se sama näytelmä pyörii edelleen ja siinä voi tapahtua vaikka mitä, vaikka minä näyttelijä en olekaan paikalla. Joku muu sai tänä päivänä roolini.
Kuitenkin olen huomannut osissa hoitajista sitä ihmeellistä asennetta, että he eivät välitä siitä, että palvelutalo ei vain voi lakata olemasta. He eivät ymmärrä, miten vastuutonta on vetäytyä esiripun taakse vaikka työlistalla lukee oma nimi. Olen ylpeä monista ihmisistä ja yksiköistä. Monilla tuntemillani hoitajilla on loistava työmoraali ja he ymmärtävät, että ilman toisiaan he eivät selviä. Kuitenkin kohtasin sekä Kanadassa, Portugalissa, että täällä Suomessakin hoitajia, joihin voin olla vain pettynyt. Eräs soitti, että koska ulkona sataa lunta, hän ei uskalla ajaa töihin. Lumisade on normaalia, joukkoliikenne toimii ja sade ei edes ollut kovin voimakas. Samoin sairauksien takia poisjättäytyminen. Minä ymmärrän sairastumisen. Olisi moraalisesti väärin tulla saiaana töihin ja tartuttaa vanhuksia, joiden vastustuskyky on jo ennestään heikko. Mutta onko kurkkukipu sairaus? Mielestäni ei. Ja onko loukkaavaa sanoa työkavereille, että taidan mennä hankkimaan saikkua saaden jopa työkaverit uskomaan, ettei sitä tarvitsisi, mutta ei vain jaksa tulla töihin? Todellakin. Se loukkaa niitä ihmisiä, jotka jäävät vajaalla miehityksellä töihin. Heidän täytyy tehdä senkin ihmisen työt, joka ei ollut tajunnut, että Kanadassa (jossa ilmasto on lähes samanlainen kuin Suomessa) sataa talvisin lunta.Vajaalla miehityksellä työskentelystä ei saa minkäänlaista ylimääräistä korvausta tai palkkiota. Töitä vain on helkutisti enemmän.
Tänään olen lähdössä töihin ja olen työskennellyt jopa kolme ja puoli viikkoa. Olen työntekijöitä luultavasti kokenein ja vastuuvuorossa. Onko tämä oikein? Yksi on sijainen, joka on ollut talossa pari kertaa ja, jolla ei ole oikeuksia antaa lainkaan lääkkeitä. Hän korvaa, erästä sairaspoissaoloa. Yksi on pidenpiaikainen sijainen ja ainoa syy, miksei minun tee mieli itkeä tämän tilanteen takia. Listoja tehdessä oli nähtävästi tästä vuorosta puuttunut yksi ja se huomattiin vasta nyt. Ainakaan eiliseen mennessä neljättä työntekijää ei oltu vielä saatu.
Tiedän, että ihmiset tekevät virheitä, mutta muistavatko johtajat aina, että me maksamme heidän virheistään? Ne listat voivat olla heille vain paperia, mutta 30 ihmiselle ne ovat kahdeksan tunnin ajan tapa selviytyä arjesta. Jos niiden kohdalla ollaan huolimattomia, me työntekijät juoksemme ja yritämme epätoivoisesti riittää jokaiselle. Asukkaat eivät saa sitä hoitoa, jota me haluaisimme heille antaa ja josta he maksavat. Jos me olisimme yhtä huolimattomia lääkkeiden suhteen kuin johtajat ovat työvuorolistojemme, meillä olisi monta kuolonuhria ja lääkevirhettä. Minua hävettää johtajamme puolesta kesätyösijaisemme työmäärä tämän yrittäessä korjata johtajamme virheitä. Minä todella toivon, että palatessaan ihanalta lomaltaan, hän ymmärtää, minkä sotkun jätti jälkeensä.
Me hoitajat teemme parhaamme, että asukkaille saataisiin taattua paras mahdollinen hoito. Välitämme asukkaistamme joskus luultavasti yhtä paljon kuin omaiset. Näemme heidän parhaimmat ja pahimmat piirteensä. Kiinnymme heihin kuin perheenjäseniin. Heidän kuolemansa on aina myös järkytys ja toisinaan kivuliaan ja pitkän ajan jälkeen myös helpotus meille. Me haluamme, että heidän päivänsä ja elämänsä olisi mahdollisimman hyvää. Miksei meille voida antaa tarvittavaa henkilöstömäärää ja mahdollisuuksia taata heille sitä hyvää päivää, jolloin hoitajalla on aikaa vaipanvaihdon lisäksi kysyä kuulumisia?
Saadakseen palvelutalon pyörimään kuin onnistuneen näytelmän, on yhteistyön työntekijöiden, johdon ja omaisten välillä oltava jouhevaa. Työntekijöillä olisi oltava hyvä moraali ja joustavuuskykyä riittämiin, muttei liikaan. He eivät saa ylikuormittaa kuitenkaan itseään. Kuitenkin aina johdon käsissä on se, mitä me teemme jos jotain tapahtuu. Ennenkaikkea mitä me teemme, jos mitään ei tapahdu. Onko suunnitelma hyvä ja työvuorot tarkistettu riittävän moneen kertaan? Jos johto tekee hyvää työtä myös työntekijät haluavat auttaa johtoa ja ovat valmiita joustamaan enemmän. Jos johtoon on huonot välit, mieluummiin pidetään omista oikeuksista kiinni ja annetaan johdon kärsiä virheidensä seuraamuksista, vaikka todellisuudessa työn tekeekin joku muu kuin johtaja. Omaisten on myös pakko ymmärtää, että vaikka kuinka haluaisimme, me emme voi asua yhden asukkaan luona. Meidän on järjestettävä aikamme kaikille. Me kuitenkin teemme aina parhaamme ja jos jokin asia vaivaa, siitä saa ja pitää kysyä. Kuitenkaan mekään emme ole täydellisiä ja emme voi tehdä kuin parhaamme, joten meillä on vain se suuri pyyntö ja toive, että se riittää.
Ajatus, että vertaan tässä musikaaliversiota ilotalosta hoitotyöhön saattaa vaikuttaa hämmentävältä, mutta perusperiaate on sama. Ei ole väliä oletko sairas, onnellinen tai surullinen. Mikään ei saa pysäyttää yksikköä. The show must go on. Sairaala tai palvelukoti ei voi lakata toimimasta oli tekosyy mikä tahansa. Jollain tavalla on uskomaton ajatus aina ollessani vapaalla, että työni jatkaa aina olemistaan. Voin kellosta arvella, mitä sillä hetkellä saattaa tapahtua. Kun minulla on aamuvuoro ja menen nukkumaan jopa ennen kymmentä tai vähän jälkeen voin laskea mielessäni moniko vanhuksista yksikössäni ehkä on valveilla. Samalla se toki saa tuntemaan oman elämäni hieman säälittävältä, mutta toisaalta siinä on jotain kiehtovaa. Se sama näytelmä pyörii edelleen ja siinä voi tapahtua vaikka mitä, vaikka minä näyttelijä en olekaan paikalla. Joku muu sai tänä päivänä roolini.
Kuitenkin olen huomannut osissa hoitajista sitä ihmeellistä asennetta, että he eivät välitä siitä, että palvelutalo ei vain voi lakata olemasta. He eivät ymmärrä, miten vastuutonta on vetäytyä esiripun taakse vaikka työlistalla lukee oma nimi. Olen ylpeä monista ihmisistä ja yksiköistä. Monilla tuntemillani hoitajilla on loistava työmoraali ja he ymmärtävät, että ilman toisiaan he eivät selviä. Kuitenkin kohtasin sekä Kanadassa, Portugalissa, että täällä Suomessakin hoitajia, joihin voin olla vain pettynyt. Eräs soitti, että koska ulkona sataa lunta, hän ei uskalla ajaa töihin. Lumisade on normaalia, joukkoliikenne toimii ja sade ei edes ollut kovin voimakas. Samoin sairauksien takia poisjättäytyminen. Minä ymmärrän sairastumisen. Olisi moraalisesti väärin tulla saiaana töihin ja tartuttaa vanhuksia, joiden vastustuskyky on jo ennestään heikko. Mutta onko kurkkukipu sairaus? Mielestäni ei. Ja onko loukkaavaa sanoa työkavereille, että taidan mennä hankkimaan saikkua saaden jopa työkaverit uskomaan, ettei sitä tarvitsisi, mutta ei vain jaksa tulla töihin? Todellakin. Se loukkaa niitä ihmisiä, jotka jäävät vajaalla miehityksellä töihin. Heidän täytyy tehdä senkin ihmisen työt, joka ei ollut tajunnut, että Kanadassa (jossa ilmasto on lähes samanlainen kuin Suomessa) sataa talvisin lunta.Vajaalla miehityksellä työskentelystä ei saa minkäänlaista ylimääräistä korvausta tai palkkiota. Töitä vain on helkutisti enemmän.
 |
| Keino saada vapaapäivä Kanadassa. Olkaapa hyvät. |
Tänään olen lähdössä töihin ja olen työskennellyt jopa kolme ja puoli viikkoa. Olen työntekijöitä luultavasti kokenein ja vastuuvuorossa. Onko tämä oikein? Yksi on sijainen, joka on ollut talossa pari kertaa ja, jolla ei ole oikeuksia antaa lainkaan lääkkeitä. Hän korvaa, erästä sairaspoissaoloa. Yksi on pidenpiaikainen sijainen ja ainoa syy, miksei minun tee mieli itkeä tämän tilanteen takia. Listoja tehdessä oli nähtävästi tästä vuorosta puuttunut yksi ja se huomattiin vasta nyt. Ainakaan eiliseen mennessä neljättä työntekijää ei oltu vielä saatu.
Tiedän, että ihmiset tekevät virheitä, mutta muistavatko johtajat aina, että me maksamme heidän virheistään? Ne listat voivat olla heille vain paperia, mutta 30 ihmiselle ne ovat kahdeksan tunnin ajan tapa selviytyä arjesta. Jos niiden kohdalla ollaan huolimattomia, me työntekijät juoksemme ja yritämme epätoivoisesti riittää jokaiselle. Asukkaat eivät saa sitä hoitoa, jota me haluaisimme heille antaa ja josta he maksavat. Jos me olisimme yhtä huolimattomia lääkkeiden suhteen kuin johtajat ovat työvuorolistojemme, meillä olisi monta kuolonuhria ja lääkevirhettä. Minua hävettää johtajamme puolesta kesätyösijaisemme työmäärä tämän yrittäessä korjata johtajamme virheitä. Minä todella toivon, että palatessaan ihanalta lomaltaan, hän ymmärtää, minkä sotkun jätti jälkeensä.
 |
| Syy, miksen tahdo johtajaksi. |
Me hoitajat teemme parhaamme, että asukkaille saataisiin taattua paras mahdollinen hoito. Välitämme asukkaistamme joskus luultavasti yhtä paljon kuin omaiset. Näemme heidän parhaimmat ja pahimmat piirteensä. Kiinnymme heihin kuin perheenjäseniin. Heidän kuolemansa on aina myös järkytys ja toisinaan kivuliaan ja pitkän ajan jälkeen myös helpotus meille. Me haluamme, että heidän päivänsä ja elämänsä olisi mahdollisimman hyvää. Miksei meille voida antaa tarvittavaa henkilöstömäärää ja mahdollisuuksia taata heille sitä hyvää päivää, jolloin hoitajalla on aikaa vaipanvaihdon lisäksi kysyä kuulumisia?
 |
| Näistä tunnelmista tuntee hoitajan |
Saadakseen palvelutalon pyörimään kuin onnistuneen näytelmän, on yhteistyön työntekijöiden, johdon ja omaisten välillä oltava jouhevaa. Työntekijöillä olisi oltava hyvä moraali ja joustavuuskykyä riittämiin, muttei liikaan. He eivät saa ylikuormittaa kuitenkaan itseään. Kuitenkin aina johdon käsissä on se, mitä me teemme jos jotain tapahtuu. Ennenkaikkea mitä me teemme, jos mitään ei tapahdu. Onko suunnitelma hyvä ja työvuorot tarkistettu riittävän moneen kertaan? Jos johto tekee hyvää työtä myös työntekijät haluavat auttaa johtoa ja ovat valmiita joustamaan enemmän. Jos johtoon on huonot välit, mieluummiin pidetään omista oikeuksista kiinni ja annetaan johdon kärsiä virheidensä seuraamuksista, vaikka todellisuudessa työn tekeekin joku muu kuin johtaja. Omaisten on myös pakko ymmärtää, että vaikka kuinka haluaisimme, me emme voi asua yhden asukkaan luona. Meidän on järjestettävä aikamme kaikille. Me kuitenkin teemme aina parhaamme ja jos jokin asia vaivaa, siitä saa ja pitää kysyä. Kuitenkaan mekään emme ole täydellisiä ja emme voi tehdä kuin parhaamme, joten meillä on vain se suuri pyyntö ja toive, että se riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti