Naiset rakastuvat aina idiootteihin

Hälytys alas, maailma. Otsikosta huolimatta tämä postaus ei kerro epätoivoisesta ihastuksesta johonkin wannabe pahaanpoikaan. Tai no, riippuu kuinka laajakatseisia tahdotte olla tuon termin suhteen.

Olen jo jonkin aikaa rakastanut x-men Evolution sarjaan ja kuka nyt ei rakastaisi yliaktiivista sinistä pörröistä teleporttaajaa? Kuitenkin aloin miettiä Nightcrawler nimen suomennosta Painajainen. Niinhän se suomennettuna oikeastikin on, mutta jos jaetaan nimi kahdeksi eri sanaksi niin suora suomennos olisi yö ja mönkiäinen. Kuka pelkää yömönkijäistä? Suuri häpeä.

Samalla logiikalla entä sitten mitä painajainen oikein on tarkoittavinaan? Jokin painaa sinua, joten näet painajaisen? Ei kai suomenkieli voi yrittää olla samalla niin ärsyttävän tylsä ja looginen? Ei hetkonen, niin se oli suomenkieli. Luultavasti juuri tuosta syystä koko sana on syntynyt.

Tässä teille yömönkiäinen häritsemään unianne. Eikö ole suloinen <3

Kaikista idioottimaisin asia on, että vaikka tiedän suomen olevan ehkä yksi maailman rumimmista kielistä en voi olla rakastamatta sitä, miltä se kuulostaa. Rakastan kirjoittaessa sitä mahdollisuutta, että minulla on kymmenen eri synonyymia sanalle kaunis. Rakastan idioottimaista sanajärjestystä jossa Matti rakastaa Maijaa-lauseen voi sanoa millä sanajärjestyksellä tahansa.

Englanti saattaa olla sulavanpi kieli ja sillä on niin paljon enemmän mahdollisuuksia kuin pienellä surkealla suomella, mutta en ole ikinä itkenyt lukiessani mitään englanniksi. Suomeksi vähän liiankin usein.

Minua kuitenkin surettaa se, miten vähän mahdollisuuksia ihmisillä on kirjoitta suomeksi ja saada kunnollista palautetta teksteilleen. Itsekin sorrun helposti lukemaan fanfictionia mieluummin englanniksi. Vaihtoehtoja on niin paljon enemmän ja valitettavasti parhaimmat kirjoittajat ovat yleensä muista maista. Miksikö? No siksi, että muita maita on huikeasti enemmän kuin Suomea ja toiseksi yleensä kirjoittajat siirtyvät kirjoittamaan englanniksi, kun ovat siihen kykeneviä. Minä yritän sitä, mutta samalla se sekä tuntuu väärältä, että idioottimaiselta. En halua kuulostaa itserakkaalta, mutta pidin usein teksteistäni. Osasin olla ylpeä lauseistani ja tunsin tyylini. Saatoin jopa auttaa uusia kirjoittajia ja kertoa heille virheistä, joita olin aluksi tehnyt. Englanniksi kirjoittaessa tuntuu kuin olisin taas lähtöpisteessä. Minä en tiedä kielioppia ja tarvitsen ihmisen lukemaan tekstini. Minusta tuntuu kuin minulla ei olisi oikeutta katsoa toisen tekstiä kriittisin silmin, koska omani tuskin on ainakaan parempaa.

Kieli on aina ollut minulle tärkeä asia. Olen oikeastaan aina kerännyt sekä lauseita, että sanoja, jotka herättävät minussa tunteita. Maija Vilkkumaan laulussa Rikkinäinen sähikäinen lauletaan: "Laurin ääni nousee raivofalsettiin". Minusta raivofalsetti on uskomattoman kaunis sana. En ole ikinä pystynyt käyttämään sitä missään kirjoituksessani, koska se on niin erikoinen sana. Silti olen aina ihaillut, miltä se kuulostaa. Tai sana salakavala, oikeastaan pelkkä kavalakin on ihana sana, mutta tuo sala-etuliite tekee siitä, jotenkin pehmeän ja ihanan kuuloisen.

Yksi kirja, joka on onnistut valitsemaan nimensä uskomattoman hyvin. 

En sano, että näin olisi vain suomenkielessä. Englannissa, kuten kaikissa kielissä, on lukemattomia ihania sanoja, joita rakastan kerätä. Disgusting, Bittersweet ja Gorgeous, ovat kaikki listallani. Kuitenkin varsinkin ollessani täällä Kanadassa alussa katsoin niin kateellisena pieniä natiaisia, jotka puhuivat englantia äidinkielenään. Miettikää mitkä mahdollisuudet heillä on elämässään. He voivat kirjoittaa ja lukea niin paljon enemmän ja heillä on paljon enemmän mahdollisuuksia kaikkeen ilman vaivaa. On mahdollista, että he eivät eläessään katso tekstitettyä elokuvaa eivätkä silti ole sivistymättömiä. Miksi toisille annetaan sellainen mahdollisuus syntymäoikeutena samalla, kun minä kirjoitan tätä blogitekstiä jollain niin idioottimaisella kielellä kuin Suomi? 

Nyt parin viikon sisällä olen ymmärtänyt, että vaikka natiivina englantilaisena olossa on puolensa (jotkin niin kadehdittavan järkyttävän hyvät puolet, että itken hieman kuitenkin) niin minulle suomenkieli on kuitenkin lahja. Ilman sitä ymmärtäisin ehkä paremmin jotkin muut lauseet ja sanat, mutta en olisi ikinä pyöritellyt sanaa Iki-ihana suussani. Saattaisin pitää englantia maailman rumimpana kielenä, kuten pidän suomea juuri nyt. En kuuntelisi surullisena Laura Närhen "Mä päästän sut pois" tai laulaisi yksin ollessani täydellä voimalla Annika Eklundin kappaletta "Ole hiljaa ja suutele mua"  (Voi luoja, ne sanat on vain jotenkin niin naurettavat ja samalla mahtavat). Minulle suomenkieli on rikkaus ja vaikka olenkin katkera kaikille natiivienglantilaisille, niin tämän viestin tarkoitus on kai näyttää kieltä ja sanoa, että "Hei katsokaa, tällaista sekasotkua on suomi. Artikkelin mukaan sinun englantilainen pitäisi opetella sitä yli 1000 tuntia ennen kuin uskaltaisit rupatteluun. Minulle tämä on sinun sanavarastosi mukaan, joka on muuten tyystin erilainen omani kanssa, piece of cake."

Tästä postauksesta tuli aivan naurettavan pitkä, mutta ottakaa tämä nyt vaikkapa myöhäisenä ystävänpäivätekstinä rakkaalleni. Omaa kultaa kun ei ole, mutta onpahan minulla äidinkieleni.